★ Ero

Moni on ainakin lähipiiristäni kuullut tai arvannut, että parisuhteeni ajautui loppuun jo jokusen aikaa sitten. Ja kun kriisi koittaa, Suvi kirjoittaa. Tämän kirjoituksen luomiseen tarvitsi vain vähän normaalia enemmän aikaa, että pöly ja tunteet laskeutuivat tasaisemmiksi. Tarkoitukseni ei ole ketään loukata tällä, kuten olen jo aikaa sitten sanonut, että sotakirveeni on laskettu haudan lepoon.

Suhteeltaan toivoo jatkuvuutta ja kun niin ei tapahdukkaan, pettymys on suuri. Kun suhde oli vielä tasaisella pohjalla, mutta väliaikaisia kriisejä rantautui satamaan, tuli usein mieleen kysymys; miltä ero tuntuisi? Pahalta, koko kysymys sai olon huonoksi ja surun puseroon. Ei, ei niin voi tapahtua! Ja kun suhde jatkui, olo oli mitä mahtavin.
Mulla on eräänlainen kontrollifriikkeys hallita kaikkia osa-alueita ja pidellä kaikkia naruja käsissä. Suvi hoitaa, Suvi osaa ja Suvi tekee. Kun narut lähteekin kädestä luisumaan ja ote irtoaa, on hiertymien ja haavojen määrä suuri. Mikä meni vikaan? En minä osannutkaan.

Kun suhde oli kuilun reunalla, eikä irti voinut päästää, oli kovien oppituntien aika. On osattava rakastaa niin paljon, että osaa myös luopua. Pyörittelin päässäni eräänlaista helvettiä, rakkauden helvettiä. Ja kun heräsin keskeltä helvetin liekkien todellisuuteen, oli pakko myöntää itselleen ja toiselle, että tämä oli tässä.

Vaikka ero oli repivä, riitaisa ja sielulle myrkyllinen, jollain tapaa myös kaunis. Kaksi ihmistä kiitti toisiansa menneestä ajasta, tuesta, rakkaudesta, lämmöstä ja lohdusta mitä toisilleen olivat antaneet ja jatkoivat matkaansa. On osattava kunnioittaa toista osapuolta myös vaikeina aikoina.

Pahin ja ison ongelma oli vihasta eroon pääseminen. Vaikka se on kuinka turhaa ja energiaa kuluttavaa, sen voima nousi aina silloin tällöin pintaan. Se ikäänkuin jäi kiinni iholle. Eräs asia lohdutti kuitenkin paljon surun ja vihan keskellä, minkä oivalsin: En olisi pystynyt takaamaan toiselle sitä onnea, mitä toinen tarvitsi. En se ole minä, joka takaa tämän toisen onnen tulevaisuudessa. Kovin paikka oli varmaan se, että jouduin luopumaan kuningattareni paikasta toiselle. Kuin olisin antanut omaisuuteni tuntemattomalle ja jäänyt itse ryysyrannan Joosepiksi. Ja se naru kädestä. Yksi naru vähemmän. Mutta mitä vähemmän naruja, sen enemmän vapautta. 

Eron jälkeen joutuu kohtaamaan myös itsensä uudestaan. En minä ollutkaan se, kuka minä luulin olevani. Täydellisyyden perikuva olikin vain joku maalaistonttu liian isoissa saappaissa. Myös omien ongelmien kohtaaminen tapahtui uudesta näkökulmasta ja itsensä herättäminen todellisuuteen. Nyt on hyvä jatkaa niiden ongelmien korjaamista.

Vaikka emme olekkaan kyseisen herran kanssa enää tekemisissä, haluaisin silti kiittää kuluneesta ajasta, sen tuomasta onnesta ja rakkaudesta ja oppitunneista. Elämää ei opi kuin elämällä ja toivotan hyvää jatkoa ♥

Jotkut ihmiset ovat vain tarkoitettuja käymään elämässämme. Silti ne voivat jättää paljon muistoja meille, tai voivat olla eräänlaisia suuntaviivoja. Johdattelijoita. On ihan ok ikävöidä sellaista henkilöä, ketä et enää halua elämääsi. Se on puhdasta inhimillisyyttä.


Mietiin eron jälkeen paljon, että mikä minussa on vikana. Ja niitä vikoja löytyy paljon. Ohimenevästi kuulin olevani liian tunteellinen. Mutta onko se huono juttu? Ehkä olen mielummin se värikäs, tunteellinen ja epätäydellinen viuhahdus, kuin mustavalkoinen ja lasittunut. Ja meitä tulee rakastaa sellaisena kuin olemme :)

♥ Baka

★ Kuka keksi rakkauden?

Hei taas ja back to bisness! Viime yö meni vähän pitkäksi kaverini kihlajaisissa, mutta jotenkin kummasti ainakin mun toinen aivopuoliskosta toimii edelleen, ainakin toistaiseksi.

Mulla tuli sellanen fiilis, että olisin joskus kirjoittanut tästä aiheesta aiemminkin, mutta en kai? En ainakaan täällä muistaakseni? Ja jos olisin, nyt otetaan uusiksi :'D

Luin tuossa pari kuukautta sitten Lindan askista lauseen joka meni näin: "Ihminen tarvitsee elääkseen vain toimivat sisäelimet" - viitaten siis rakkauselämään, joka saattaa aina välissä mennä penkin alle.
Eli siis suomeksi sanottuna, emme tarvitse täydellistä kanssa eläjää, seurustelukumppania, miestä tai naista, sitä omaa kultsipuppelia rinnalle elääksemme täysillä. Samaisessa tekstissä oli myös, kuinka vanhoissa saduissa ja kertomuksissa kerrotaan, että ihmisellä on kaksi kättä ja kaksi jalkaa, mutta vain yksi sydän - sillä se toinen sydän täytyy löytää.
Niin kyyniseltä kuin se kuulostaakin, se on vain tarua. Vaikka minäkin uskon Joulupukkiin ja yksisarvisiin, totuushan on, että yhdelläkin sydämellä pärjää.

Vaikka sanonta kuuluu, että "yksin ei pärjää" ja tottahan se melkein on, mutta signeeraan tämän lauseen enemmänkin ystäville ja perheelle.

Tämän tekstin tarkoituksena ei ole tuoda esiin, kuinka hohdokasta sinkkuelämä on, vaan kuinka on joskus hyvä olla vain itsensä kanssa.

Ikisinkkuna ja sitoutumiskammoisena ihmisenä, voin olla ehkä hiukan väärä henkilö kirjoittamaan tästä, mutta hyvin harva varmaan olisikaan se kaikkitietävä oikea persoona.

Jaksan aina yllättyä, kuinka joillakin ihmisille löytyy aina uusi seurustelukumppani joka nurkan takaa. Edellisestä suhteesta on vasta kaksi viikkoa, kun uusi höpönassu on jo kainalossa. Miten ihmeessä näille ihmisille löytyy sopivia pareja enemmän kuin hyttysiä kesäiltana?
"En osaa olla yksin" on maailman hirvein lause, koska silloinhan se tarkoittaa sitä, että luultavasti ihminen jää jumittamaan huonoon ja epäterveeseen suhteeseen, koska ei uskalla jäädä yksin. Tai sitten on pakko löytää uusi deitti heti paikalla, kriteereinä ainoastaan, ettei ole sarjamurhaaja tai pedofiili.

Kaikkiruokaisuus on hieno asia, mutta sellainen edes pienen riman pitäminen yllä on ihan tervettä, ettei vain poikkoile suhteesta toiseen.

On hieno asia, että pystyy elämään tavallansa yksin, ilman sitä kumppania. Koska elämässä tulee aika varmasti joskus sellainen tilanne, ettei välttämättä sitä kultsia olekkaan paikalla. Minä en usko siihen oikeaan. En usko, että on vain olemassa yksi ja ainut oikea. Uskon, että jokaiselle on olemassa monta oikeaa henkilöä. Sen täytyy vain tuntea nahoissaan, sekä teidän "elämät täytyy natsata yhteen".

On hölmöä jäädä vaikeaan tai onnettomaan suhteeseen, vain koska toinen muka olisi se oikea. Se oikea voikin olla nurkan takana, ei siinä vierellä. Samaan aikaan mietin, kuinka helposti ihmiset nykyään eroavat.

Asia on silloin fine, jos ei olla naimissa tai lapsia. Silloin on vielä paljon vapaampi kulkemaan ja elämä voi viedä ihmiset eri puolille, mutta siinä vaiheessa kun niitä lapsia aletaan viljelemään, olisi varmaan hyvä miettiä pidemmälle. Ei ensimmäisen 2 kuukauden jälkeen kun aletaan seurustelemaan, vaikka sekin voi toimia, jos siihen panostaa. Ja tällä panostamisella tarkoitan juuri sitä, että jos ollaan naimisissa ja on perhe, silloin panostetaan siihen omaan perheeseen ja avioliittoon, ei paikallisen pubin seinäruusuihin. Ja tämänkin takia kannatan sitä, että jokainen eläisi oman nuoruutensa vähintäänkin täysillä, koska silloin ei tarvitse vanhempana ottaa takapakkia sinne nuoruuteen, mikä jäi elämättä.

Se, mitä mä toivoisin, olisi se, että ihmiset nimenomaan eläisivät sitä omaa elämäänsä niinkuin he haluavat ja miten haluavat. Ilman paineta siitä, ettei ole kumppania. Tai paineita, että pakko olla jonkun kanssa. Jokainen pystyisi olla itsensä kanssa ja lakkaisi etsimästä sitä puuttuvaa sydämen paria.

Ennen vanhaan ihmiset alkoivat seurustelemaan nuorena ja lapsia alettiin hankkimaan jo heti 20 hujakoilla, mutta aivan mahtava asia on, että nykyään voi olla 30-vuotias ja sinkku, eikä edes ole vanha piika. Teiniäidit on sitten oma juttunsa, jätetään se vielä sivuun odottamaan parempia päiviä. Näin jo siellä ruudun takana ponnahtavan pari teiniäitiä ylös ja ottavan sotakirveen esiin, mutta ei nyt hätäillä.

Tämä teksti on aika sekamelska, mutta voin sanoa kaikille sinkuille ilouutisen: Ei teillä tarvitse olla ketään kainalossa, eikä teille ole vain sitä yhtä oikeaa, sillä niitä oikeita tyyppejä voi löytyä jo ensi viikolla parikin kappaletta. Ensin, ennenkuin aletaan harrastamaan tylsiä koti-iltoja honeyn kanssa, käydään heittämässä korkkarit kattoon! Eletään ensin itsellemme, sitten vasta muille. ♥