★ Kiitos

Kiitos lukijoille! Edellinen teksti "Kun jäljelle jää vain totuus" sai niin mahtavan vastaanoton, että kyllä kaikki odotukset ylitettiin! Meikäläinen vilpittömästi kiittää kaikkia lukijoita ja kommentoijia :)

Kuten arvata saattaa, tekstin julkaisupäivä oli aikamoista tunnemyrskyä, itkusta nauruun ja naurusta taas itkuun. Mutta olo on huomattavasti helpottuneempi. Iso taakka tipahti harteilta pois. Olin todella yllättynyt, kun jopa sellaisetkin ihmiset nostivat hattua, keneltä en olisi sitä odottanut.
Kaikista parasta oli se, kuinka ihmiset tulivat kertomaan, että saivat vertaistukea tekstistä. Osalta ihmisiltä aukenivat silmät asioiden suhteen, mikä on enemmän kuin sata jänistä. Se, että sellaiset ihmiset tajusivat asioiden vakavuuden, keitä nälvitään koulussa on jo todella hyvä, mutta vielä parempaa olisi, jos itse kiusaajat tajuaisivat asian vakavuuden. Se "viaton" huuteleminen koulun käytävillä saattaa aiheuttaa paljon pahempia asioita, kuin voisi arvata.

Tässä parin viikon aikana, mitä olen jutellut nuorien tyttöjen kanssa nousi esiin se, että heillä ei ole rohkeutta mennä puhumaan asioista aikuisille. Ymmärrän hyvin, eihän minullakaan ollut silloin nuorempana, mutta näin kun ajattelee asioita taaksepäin, se olisi voinut olla se ratkaiseva tekijä. Aikuiset eivät taas aina huomaa kaikkea, mitä koulun käytävillä saattaa tapahtua. Kukaan ei kiusaa toista aikuisen silmien alla, eikä yksikään opettaja voi toimia 100% vahtimestarina.
Veikkaan, että yksi syy on se, miksi jätetään kertomatta aikuisille, on se, että pelätään kiusaamisen lisääntyvän. En kirjoittanut tuohon edelliseen tekstiin, mutta tästäkin asiasta minulla on henkilökohtaista kokemusta. Hevosleirillä olisin halunnut käydä kertomassa ohjaajalle leirimökissä tapahtuvasta nälvimisestä, mutta aukaisin suuni väärässä paikassa väärään aikaan ja tämä porukka kuuli kaiken. Aina välillä kun aikuisia ei ollut lähettyvillä, tyttöporukka tuli huutelemaan minulle ja muutamalle kaverilleni. Enkä sitten uskaltanut mennä puhumaan asiasta.

Tuonkin jälkeen olisi vain pitänyt mennä puhumaan asiasta. Jos teillä on koulussa kaveri, jolle huikitaan törkeyksiä tai tönitään - ihan mitä vain, voit kannustaa ystävääsi menemään juttelemaan aikuiselle: Rehtorille, kuraattorille, terkkarille tai vaikka vanhemmille. Huomatkaa, kiusaamisen ei tarvitse tapahtua sillä tavalla, että suoraan päin naamaan tullaan haukkumaan. Kiusaaminen voi tapahtua vaikka niin, että joku saa jatkuvasti kommenttia esim. sairauden takia, harottavien silmien takia tai hörökorvista.

En lähde nostamaan itseäni mihinkään korokkeelle ja pitämään torikokousta: "Kuunnelkaa minua, minä olen aina oikeassa" vaan haluan vain saada ihmiset tajuamaan asian vakavuuden ja ennalta ehkäisemään turhia haavoja.

Yksi seikka, mikä on pistänyt silmään kiusaajista on se, että HYVIN moni kiusaajista, on rikkinäisestä perheestä. Vanhemmat eronneet, toinen vanhemmista saattaa olla alkoholisoitunut tai sitten toinen vanhemmista on lähtenyt teille tuntemattomille. Ei kaikki lapset, joiden vanhemmat ovat eronneet ole kiusaajia, mutta näistä ihmisistä, joilla on repalainen lapsuus nousee esiin niitä, jotka alkavat uhittelemaan muita. Kiusaaja saattaa kapinoida omalla kiusaamisellaan omaa pahaa oloansa. Tietysti on näitäkin, joilla on kaikki kunnossa, mutta erehtyvät väärään porukkaan.

Vielä eräs seikka, mikä tuli esiin kun julkaisin edellisen tekstin: Yksikään miespuolinen ei tullut pyytämään anteeksi, mutta moni nainen.
Monelta naispuoliselta tuli heti anteeksipyyntöjä, ihan pikku jutuistakin, mutta ei yksikään mies ja bingo kävi jo: Tiedän, että siellä lukijoissa on ainakin muutama miespuolinen, jolla voisi olla anteeksipyyntö paikallaan. Voisin heittää tähän pienen mielikuvan, että minä kiikun kiikkutuolissa sikari suussa ja odottelen, keneltä tippuu palaute ensimmäisenä, vai tuleeko keneltäkään. Jos ei tuntunut pistoa sydämessä, voivoi.

Kiusaaminen ei rajoitu vain kouluun, vaan työpaikka kiusaaminenkin on melkein yhtä yleistä. Tästä minulla ei ole kokemusta, muutakuin olen kuunnellut tarpeeksi nälvimistä tatuoinneistani, joskus meinaa vähän rusinat rasahdella, vaikka se onkin vain vähän kepillä tökkimistä. Olen kuitenkin sivusta seurannut eräänlaista työpaikka kiusaamista. Asia on sinänsä kinkkinen, että ylä - ja alakouluissa on aina aikuisia jolle voi puhua, työpaikalla ei ole välttämättä lähipiirissä ketään, kelle kertoa. Lisäksi aikuiset tekee samaa asiaa kuin lapset, jätetään kertomatta asioista ja pidetään kaikki sisällänsä, mikä alkaa pikku hiljaa tukahduttamaan ja viemään voimia.

Ihmiset ovat petoja toisillensa. Miksi edes kiusata toisia? Miksi halveksia? Myönnän, itselläni on muutama heikko kohta ja en kiellä, ettenkö olisi joskus toiminut väärin tai alkanut latelemaan sammakoita suustani. Yksi tilanne on A) toinen henkilö alkaa liikaa hönkimään niskaani tai latelemaan mitä minä saan tehdä ja mitä en. Tilanteita tulee esiin koulussa, töissä ja vapaa-ajalla. Mulla repeää totaallisesti pelihousut, jos joku alkaa olemaan varaäitini tai leikkipomoni. Eri asia jos en tiedä mitä teen, tai pyydän apua, mutta sitten kun sitä apua ei oikeastaan edes tarvitsisi ja tilanne on hanskassa ja sitten siihen pomppaa se varaäiti kertomaan mitä minun kuuluisi tehdä. Yleensä osaan hillitä itseni, mutta joskus se armoton sana-arkku aukeaa.
B) Kaveri/työkaveri/koulukaveri on totaallisen laiska tai aikaansaamaton. Koulussa oli vähä ehkä eri. Oli paljon hauskempaa pelleillä kuin tehdä ruokaa. Mutta jos työkaverina on henkilö, joka kulkee edestakaisin: "En mä tuota jaksa tehdä, enkä tuota, tää on iha paskaa!" ja hommat jää roikkumaan niin ROAAR. Kukaan ei pakota olemaan töissä! Jos kaveripiirissä on henkilö, joka makaa sohvalla päivät pitkät juoden kaljaa, tässä vaiheessa minusta saattaa ilmestyä se "varaäiti" ja käyn aina välillä nalkuttamassa että elämällä kuuluisi tehdä jotakin. Vihaan itse tälläisiä persoonia ja silti itse sorrun samaan rooliin, hmm...
Siinä oli kaksi esimerkkiä persoonista, joiden kanssa mulla useen käy niin, että saatan alkaa saarnaamaan heille liiankin topakasti ja se huonoon sävyyn puhuminen saattaa jatkua vielä pitkälle. Tiedän, tiedään, mutta jos joku persoona alkaa minua ärsyttämään, niin sitten se kans ärsyttää isolla Ä:llä.

Ihmisillä on hirveä tarve penkoa toisen elämää ja keksiä vähän paskan puhumisen aihetta. Etenkin naisilla, bingo. Mikä siinä toisen elämässä niin kiehtoo. Ihan kuin omassa elämässä ei olisi mitään vikaa. Aina on joku, jota on pakko nokkia. Jos jonkun kanssa ei tule toimeen, ei ole pakko olla kavereita. Mielummin laiha sopu kuin lihava riita. Mutta täällä vilkuttaa yksi pieni draamaqueen! Joskus pieni draama on ihan tervetullut arjen keskelle, tai no, on vähän tapana pukkia pökköä pesään. Meillä naisilla taitaa olla vain vähän tarve puhua turhaa pölinää ja saada pientä sähinää aikaiseksi. En valita, mutta voin kyllä olla mielelläni mies seuraavassa elämässä. En kyllä valita naisena olemisesta :) Tsempataan jokainen itse itseämme olemaan armollisempia ja keskittymään omaan elämäämme enemmäin, kuin naapurin Ullan. Minäkin yritän olla vähemmän dramaattisempi (aina voi yrittää).

Mä taidan jättää tämän tähän, menee kohta teksti sivuraiteille. Vielä kerran kiitän teitä ihmiset ja olkaa silmät ja korvat tarkkana. Voitte käydä myös peilin edessä vilkaisemassa, oletko sinä joskus sortunut kiusaamiseen. Jos vastaus oli kyllä, olisi ehkä hyvä hetki pieni keskustelu itsensä kanssa. Huolehditaan toisita, eikä jätetä ketään yksin!
Pari tekstiä on vielä keskeneräisinä tuolla tulossa, kyllä ne kohta sieltä tulee julkisuuteen :)

★ Kun jäljelle jää vain totuus

Heippa rakkaat lukijat. Kesä lähestyy kovaa vauhtia, ihmisillä on kevättä rinnassa, aurinko paistaa ja on lämmin. Kesä on kohta! Elämä on kivaa.

Rakkaat lukijat. Tämä teksti, minkä kirjoitan, on tähän astisen elämäni rankin ja kivulian kirjoitus. Tiedän, että nämä asiat saavat suurimman osan läheisistäni kavahtamaan. Hyvin harva läheiseni tietää näistä asioista. Edes omat vanhempani eivät tiedä kaikkea.

Miksi teen tämän? Koska mun täytyy. Mun täytyy tehdä tämä. Olen tarpeeksi rohkea,
sekä hullu kirjoittamaan tämän tekstin. Pelkäänkö? Pelkään. Mutta tiedän, että teen oikein.
Olen pakoillut todellisuutta liian kauan. Nyt se on tässä, mustaa valkoisella. Pelkään, mutta en välitä.
Teen tämän vain ja ainoastaan itseni vuoksi ja samalla toivon, että seuraava tarina auttaisi jotakin hätää kärsivää ihmistä, edes aavistuksen verran. Silloin olen onnistunut. Osa varmaa miettii, miksi julkaisen näin henkilökohtaista nettiin. Puhun nyt asioista julkisesti. En aio vaieta enää.

En ole onnistunut ajattelemaan viimeisen viikon sisään mitään muuta kuin kirjoittamista. Pakko kirjoittaa. Ajatukset vain karkailevat, en saa mistään kiinni. Sitten kerron ystävälleni suunnitelmastani kirjoittaa tämän postauksen. "Toi olis mahtava, rohkea veto ja auttais varmasti sua itteäs", "tee oikeasti, repäise!"
Tämä riittää. Teen sen. Kysyn vain ensiksi apua upealta naiskolumnistilta ja apua sain. Kiitos siitä ♥

Jos haluat tietää, mistä on kyse, sinun täytyy lukea teksti kokonaan. Tiedän, teksti on pitkä. Mutta lopussa ymmärrät kaiken. Jos sinulla ei ole juuri nyt aikaa, sulje ruutu ja avaa myöhemmin uudestaan, kun sinulla on aikaa. Silloin viestini menee perille.

En kirjoita siksi, että kaipaisin sääliä. Vihaan sääliä. Kirjoitan, koska mulla on kirjoittamisen taito. Kirjoitan, koska minulla on teille kerrottavaa. Kirjoitan, koska kirjoitan puhtaasta totuudesta. Kirjoitan, koska haluan teidän kuuntelevan.

Joten istu hetkeksi alas ja kuuntele, mitä minulla on kerrottavaa.

Kultainen lapsuus...

Mollamaijat, saippuakuplat, barbit, skeittilaudat, pahaa ruokaa, Uno-pelikortit... Kaikkien lapsuuden muistoja. Elin keskivertolapsuutta. Iso osa muistoista on jo kadonnut. Kun olin ihan pieni, äiti opiskeli kaukana kotoa ja asuin isäni kanssa kahdestaan, olen perheen ainut lapsi. Opiskelun päätyttyä äitini oli paljon töissä, joten vietin yhä paljon aikaa isäni kanssa. Minulla oli kuitenkin paljon kavereita. Tykkäsin melkein enemmän poikien jutuista kuin tyttöjen. Leikin toki barbeilla ja hevosilla, mutta skeittaaminen oli huippua!

Kun menin esikouluun, pidin normaalina, että minua tukehdutettiin patjoilla ja jätettiin leikkien ulkopuolelle. Jos joku jätti minut leikistä, etsin vain uuden kaverin. Siinä se.

Kun menin ala-asteelle, en ymmärtänyt mitään kiusaamisesta. Mitä se oli? Miten niin se, että minulta varastettiin pyyhekumeja ja kyniä ei ollut normaalia? Eihän siihen kukaan ikinä puuttunut.
Olin myös itse todella ilkeä lapsi. Huomauttelin kaverilleni silmälaseista, tönin, haukuin ja olin aivan kamala. En kunnioittanut ketään, paitsi muutamaa ihmistä.
Sain hirveästi kommentteja siitä miten puhuin. En osannut sanoa "broileri" ja lausuin sanoja ihan väärin.

Tässä vaiheessa teille saattaa tulla sellainen olo, että puhun aivan normaaleista asioista; "Ei tuollaisia pitäisi edes muistaa". Aivan, kirjoitan pala palalta, miten olen joutunut tähän pisteeseen.

Joskus välitunnilla minut kampattiin naamalleni jäälle ja suustani alkoi valua verta. Jäin makaamaan naamalleni jäähän, ettei kukaan huomaisi, että itkin sitä vasten. Olisihan se ollut noloa itkeä ala-asteen pihalla 7-8 vuotiaana.

Minulla oli myös mumma, jonka luona tykkäsin olla viikonloput. Mumma oli ihan huippu! Minulla on edelleen ihan mieletön ikävä sitä ihmistä, vaikka hän kuoli, kun olin pieni. Muistan, kun olin 5-vanha, seisoin mumman sohvalla, mummalla oli kynä ja vihko kädessä ja se kirjoitti kaiken mitä puhuin. Esimerkiksi katsoin yhtä taulua, missä nainen leipoi leipää ja aloin lurittamaan jotakuinkin näin:

"Nainen leipoo leipää päivät ja yöt
eikö hän ikinä väsy?
Ei, koska leipä valmiiksi on saatava
ja lapsille ruuaksi annettava"

Muistelisin runon menevän noin. Mumma kuitenkin aina katsoi minua liikkuttuneena, kirjoitti kaiken ylös ja sanoi, että minusta tulee vielä runoilija tai kirjailija. Tai sitten sanoittaja. Mumma aina sanoi: "Tee tuosta taulusta runo", katselin sitä hetken ja annoin ajatusten tulla julki. Mumma vaan oli niin... Sellainen ihminen, jonka jokainen tarvitsisi elämään. Mumman kuolema oli mulle erittäin kova paikka. Toisaalta, mumma pääsi aviomiehensä viereen.

5-6 luokka ala-asteella alkoi olla jo aikamoista hullunmyllyä. Aloin saamaan kommenttia ulkonäöstäni, hiuksistani, rinnoistani, vaatteistani, jopa kuukautisistani, mitkä alkoi minulla erittäin nuorena. Mulla oli paha tapa se, että halusin olla aina niiden kaveri, ketkä oli niitä "suosituimpia". Olin myös todellinen ilkimys. Rakastin tehdä ilkeyksiä, sotkin luokkani, lintsasin välitunnit, yritin saada vesivahinkoa aikaiseksi tukkimalla viemärit ja avaamalla hanat, kaadoin vettä lattialle... Rakastin kaikkea kiellettyä ja keppostelua.

Olin aloittanut ratsastuksen 7-vuotiaana ja 12-vuotiaana sain oman hevosen. Kävin viikonloppuisin eräällä ratsastustallilla, mistä tykkäsin todella kovasti. Valitettavasti muistoihin on jäänyt paljon ikäviäkin muistoja. Vuokrahevostani pilkattiin, sängylleni liimattiin ilkeitä post-it lappuja, minusta otettiin kuvia kun ratsastin, mitä sitten arvosteltiin illalla tallihuoneessa, sain ilkeitä kommentteja ratsastuksestani ja kerran, kun silitin yhtä ponia, edestä kuului kimakka kommentti "Älä koske siihen poniin ruma huora!"
Muistan, millaisen pahan olon tuo kaikki sai aikaiseksi minussa. Olisin vain halunnut itkeä. Pyysin ihmisiä monesti lopettamaan ilkeyden, mutta turhaan. Rakastin kisaamista esteillä ja meninkin aina kisaamaan kun oli mahdollista. Pelkäsin aina vain ilkeitä kommentteja kuollakseni. Yhtenä kertana, kun kisani menivät aivan penkin alle, aloin itkemään ja lähdin paikalta ilmoittamatta kellekkään mitään. En olisi kestänyt yhtäkään ilkeää kommenttia. Asiaa kuitenkin kirkasti se, että tulin eräissä kisoissa 4. sijalle ja sain osan ihmisistä edes hetkeksi hiljaiseksi. En kuitenkaan antanut ikinä ilkeiden kommenttien hidastaa vauhtiani.

Yläasteelle kun menin, asiat alkoivat todella mennä vain huonompaan suuntaan. Olin kiinnostunut mangasta ja animesta ja pukeuduin goottimaisesti. Emohiukset oli pop (etuhiukset silmän/silmien päällä) ja meikkasin erittäin tummasti. Haukkuminen alkoi muuttua sietämättömäksi. Koulun käytävällä minua tönittiin, ruokalassa minua pyydettiin poistumaan, etten pilaisi muiden ruokahaluja, osa ala-aste kavereistani ei enää halunnutkaan hengata kanssani, vaan kylmästi jättivät porukan ulkopuolelle ja yhtyivät haukkujiin. Onneksi minulla oli oma kaveriporukkani, joiden kanssa pystyin olemaan oma itseni. Meikkasimme, pukeuduimme gooteiksi, luimme mangaa, katsoimme animea, kävimme coneissa ja kuuntelimme japanilaista rokkia.

Usein kun lähdin koulusta, koulun pihalla/tupakki paikalla oli sama jengi, joka tuli huutelemaan minulle: "Ruma huora, mee kotias", "Näin sun kuvas eilen pornolehdessä, oksensin sen jälkeen ainakin viikon!" "Hei ruma ankanpoikanen!" Ynnämuuta. Yritin vain hymyillä ja kavereilleni sanoin, että: "Antaa olla, en mä noista piittaa." Enkä oikeastaan aluksi piitannutkaan. En osannut tutkia omia tunteitani. Kielsin itseltäni huonot ajatukset. Olin päättänyt, että pysyn positiivisena ihmisenä.

7-luokalla kroppani alkoi kehittymään tytöstä naiseksi, mikä aiheutti minulle aluksi epämuodokkaan vartalon. Se on tietysti normaalia, mutta sain usein kuulla olevani läski ja ruma. Päivittäin. En osannut puolustaa itseäni. Epätoivoisesti yritin jotain saada sanotuksi vastaan, tuloksetta. Välillä osa kavereistani puuttui asiaan. Kaveriporukassani oli myös muita, joita kiusattiin. Kukaan aikuinen ei noteeraannut siihen, millaista palautetta saimme päivittäin ulkonäöstämme. Enkä minäkään puhunut kellekkään mitään. Kaikki oli aina hyvin.

Aloin hitaasti vetäytymään omaan kuoreeni. En jaksanut koulupäivien jälkeen lähteä kavereiden kanssa ulos. Minulla oli tärkeämpää tekemistä - oksentaminen.
Jatkuva "lihava"-kommentti sai lopulta otteen minusta. Uskoin kiusaajiin. Olin ruma ja lihava. Vietin peilin edessä lukemattomia tunteja vertaillen itseäni lehtien malleihin.
Päätin tehdä asialle jotain.
Äidin tekemät aamupalat lensivät yksi toisensa jälkeen roskikseen. Ei aamupalaa. Kärsin mieluummin näljästä. Ääni päässäni kehui minua. Pystyin kontrolloimaan syömistäni. Koulussa vakio ruuaksi nousi aina näkkileipä, vesi ja salaatti. Kun tuli aika lähteä kotia, olin kuolla nälkään. Kuljin useimmiten kävellen matkan, mikä oli n. reilu kilometrin. Ihanaa, kalorit kuluu! Jos olin yksin kotona kun tulin kotia, söin kaiken mitä käsiini sain. Kakkua, pullaa, kääretorttuja, yms. Sitten äkkiä oksentamaan. Työnsin hammasharjan kurkkuun ja oksensi kaiken muun ulos, paitsi muistoni. Sattui. Sattui ihan totaallisesti, pyyhin kyyneleitä, mutta tärkeintä oli, että vain oksensin kaiken. En pitänyt itseäni sairaana. Pientä laihdutusta vain, niin minusta tulee hoikka ja kaunis. Oksentamisesta tuli ystäväni. Koulussa en uskaltanut käydä oksentamassa, pelkäsin kiinni jäämistä. Kerran kuitenkin menimme kaverini kanssa "läpällä" vessaan oksentamaan. En edes oksentanut silloin. Yritin kyllä, mutta en ollut edes syönyt juuri mitään.

En halunnut lähteä enää kavereiden kanssa koulun jälkeen ulos. Halusin vain kotia oksentamaan. Sain siitä suurta mielihyvää. Kerran eräs ystäväni soitti ja kysyi "Sumppi, mä oon huomannut, että susta on tullut vähän hiljainen ja et oo enää meidän kanssa yhtä paljon ulkona... Onko kaikki varmasti hyvin?"
Nauroin vain, että kaikki on kunnossa, en ole edes huomannut, että olen normaalia hiljaisempi. Huomatkaa, sain vielä naurettua sekaan.

Ei saisi ajatella näin
mut se ei oo ainoo mitä teen väärin

Kaverini alkoivat koulussa huolestua väsymyksestäni. Olin kiukkuinen, en jaksanut tehdä mitään, hermostuin jokaisesta asiasta ja nukuin tunnilla. Läksyjä en tehnyt, enkä tehtäviä. Suostuin kuitenkin menemään terkkarille verikokeisiin, jospa minulla olisi raudan puute. Kävin usempaan otteeseen verikokeissa, aina tulokset oli loistavia. Terkkari kehotti vain nukkumaan enemmän.
Meidän piti yksi kerta täyttää terkkarille lappu, aina raksi ruutuun mitä mieltä olin. Tuli kysymys: "Millaisena pidät itseäsi?" Rastitin kohdan lihava. Terkkari luki lappuni läpi, naurahti ja sanoi: "Tyttökulta, sinulla on täydellinen paino! Et todellakaan ole lihava!" ja katsoi painokäyrääni, mikä sai minut surulliseksi. Paino ei tippunut 0 - viivan alapuolelle. Terkkari kyseli nukkumisestani. Olin kirjoittanut, että nukun yössä 7-4 tuntia. Sanoin vain, että tykkään touhuta kaikenlaista iltaisin - eli siis: kärsiä nälkää, kuunnella musiikkia ja itkeä omaa rumuuttani ja epäkelpoisuuttani.

Huomasin yhtenä liikuntatunnilla, että minulla oli tosi paha olo. Itketti aivan hirveästi. En nauranut, en halunnut edes jutella kenellekkään. Kaverini kysyi, miksi olen niin hiljainen ja vetosin väsymykseen. Huomasin, että värit ympäriltäni alkoivat kadota. Kaikki alkoi yhtäkkiä olemaan harmaata ja mustaa. Synkkää.
Peilikuvastani tuli hirviö. Itkin. Itkin lukemattomia kertoja. Miksi olin niin ruma? Miksi olen niin lihava? Miksi olen tälläinen? Miksi olen edes olemassa? Itkin usein itseni uneen. En halunnut olla tälläinen.

Loneliness is killing me
Every step I take

Ehkä kaikista pahin kiusaamishetki oli se, kun istuin yksin huoneessani ja sain puhelinsoiton. Soitto tuli neljätä tai viideltä ihmiseltä ja puhelu meni näin:
"Vitun ruma huora, tapa ittes saatanan saatananpalvoja, ruma noita! Oot niin helvetin ruma, että voisitko oikeasti vain tappaa ittes" ja niin edespäin. En muista kauanko puhelu kesti, mutta kuuntelin koko puhelun ajan samaa litaniaa. Huora, ruma, läski, saatananpalvoja ja tapa ittes toistuivat kokoajan. Puhelun loputtua itkin äännettömästi, ettei kukaan kuullut. Kaksi soittajista oli entisiä ystäviäni.

Samallainen tilanne tapahtui myös tallilla, missä kävin vuokrausleireillä viikonloppuisin. Puhelin annettiin minulle ja kuuntelin taas samaa litaniaa: "Ruma huora" ja niin edespäin.

Synkät ajatukset alkoivat ottamaan yliotetta minusta. Aloin ajattelemaan, etten kelvannut kavereilleni edes tälläisenä. Ajattelin, että kohta he hylkäävät minut. 2010-vuonna kirjoitin ensimmäisen kerran päiväkirjaani pelosta, että jään yksin. Aloin jo silloin pelkäämään yksin jäämistä, mitä ei tietenkään koskaan tapahtunut. Se kuuluu sairauteen - pelko yksin jäämisestä. Iso osa ystävistäni on lähtenyt matkan varrella, mutta ne tärkeimmät ovat jääneet. Rankat ajat karsii turhat kyytiläiset pois. Olen suunnattoman kiitollinen ystävilleni, jotka ovat pysyneet mukana. He kyllä tietävät, keitä tarkoitan, kun lukevat tämän. Kiitos siitä, vaikka en sitä ikinä olekkaan sanonut ääneen.

Koulussa alettiin puhumaan terveystiedon tunnilla bulimiasta ja anoreksiasta. Totuus kolahti kasvoille. Oksentaminen ei ollutkaan normaalia - sen nimi oli bulimia. Aloin lukemaan bulimiasta enemmän ja säikähdin haittavaikutuksista. Halusin lopettaa oksentamisen. Valitettavasti siitä oli tullut niin läheinen asia, että ei se onnistunutkaan noin vain. Salasin asian kaikilta. Yhtenä kertana puoli vahingossa kirjoitin viestin ystävälleni, missä jäin asiasta kiinni. Selitin heti perään, että pelkään kiinni jäämistä, jos vaikka minut pistettäisiin mielenterveys osastolle? Kaverini kuitenki rauhoitteli minua - ei sinne osastolle niin vain pistetä, eikä sairauteni ollut vielä edennyt liian pitkälle. Päätin, että lopetan oksentamisen. Säikähdin totaallisesti, kun ruoka alkoi jo automaattisesti tulemaan ulos, vaikka en edes työntänyt sormia tai hammasharjaa kurkkuuni. Pelkkä pään heilautus sai jo refleksin aikaiseksi.

Onnekseni säikähdin asiaa niin paljon, että pystyin itsenäisesti lopettamaan oksentamisen. Seuraavana esiin nousi anoreksia - mitä kauneutta. Päätin, että minusta tulee yhtä laiha ja kaunis, kuin muistakin anorektikoista. Jätin oksentamisen, mutta jätin myös syömisenkin. Syömättömyys ei ollutkaan minulle niin helppoa. Kroppa kaipasi ruokaa. Vaikka ääni pääni sisällä kehotti olemaan syömättä, juot vain paljon vettä - silti söin. Minulla ei ollut vaihtoehtoa, että olisin jäänyt sänkyyn makamaan. Hevonen odotti hoitamista ja meidän pikku bändi kaipasi basistiaan. Minustahan tulisi maailman suurin rock-tähti. Oli vain pakko syödä, en olisi muuten jaksanut. Laskin kuitenkin orjallisesti kaloreita. Jos joku tarjosi naposteltavaa, halusin sitä ennen tarkistaa kalorit. Muistan yhden kuvan, missä lasken liukumäkeä ja olin suunnattoman ylpeä, kun jalkani alkoivat pikkuhiljaa näyttää "paremmilta", eli tikku-ukon jaloilta. Jes! Sitten vain kädet ja maha. Aina kun katsoin itseäni peilistä, totesin kavereilleni "enkö olekin lihava", mikä yleensä tyrmättiin nopeasti. Ääni päässäni nauroi minulle. Näytin myös kavereilleni mahaani, otin siitä kiinni ja sanoin: "Katsokaa nyt tätäkin!"
"Sumppi, se on vain nahkaa!"
Luin orjallisesti ohjeita laihduttamiseen. Jumppasin iltaisin yksin huoneessani. Iltapala voi jäädä väliin. Muistan kerran, kun mietiin, että voinko syödä nuudeleita, vai onko niissä liikaa kaloreita ja laskin itsekseni niitä, kun isä tuli kysymään mitä teen. Sanoin suoraan, että lasken kaloreita ja isä hermostui, ettei minun tarvitse niitä laskea. En ymmärtänyt asiaa. Tottakai minun piti laskea, olinhan lihava ja minun täytyi laihtua.
Jos menin syömään kavereideni kanssa, suunnittelin valmiiksi, miten kulutan tarvittavat kalorit. Yritin kuitenkin aina skipata yhteiset ruokailuhetket, tai sitten yritin syödä vain kaikista vähiten.
Löysin 2009 vuonna kirjoittamani ensimmäisen ruokapäiväkirjani: Ruisleipä, mehua, maitoa, salaattia, vettä, karjalanpiirakka ja 2 keksiä oli koko päivän ruokani.
Löysin myös 2009 vuonna kirjoittamani tekstin, jonka aikana olin yksin istunut tupakilla... Siis mitä? Huhhu.

Kaiken tämän sekasorron keskellä onnistuin nauttimaan elämästä jotenkin. Rakastin hevoseni kouluttamista ja musiikkia. Rakkain harrastukseni oli istua yksin huoneessa ja kuunnella musiikkia. Katsoin usein Jon Bon Jovin kuvaa ja kelasin, että musta tulee yhtä mahtava tyyppi. Kun aika olisi sopiva, ottaisin kitaran ja basson mukaan ja tekisin historiaa. Vietin kavereiden kanssa aikaa aina kun vain jaksoin. En pitänyt itseäni millään tavalla sairaana, pelkkä ajatuskin nauratti. Oli vain olemassa ilkeitä ihmisiä, minun täytyi laihtua ja minua vain väsytti.

Pystyin elämään jotenkin alkavan syömishäiriöni kanssa. Painoani en saanut laskettua alipainoksi, mutta skippasin ruokavaliosta karkit ja muut herkut. 9. luokalla tilanteeni oli jo helpompi. Pystyin syömään suht. normaalisti, vaikka moitiin aina itseäni herkuttelusta. Ammattikouluun mennessäni silmäni aukenivat oman syömissekoiluni suhteen. Menin kokkipuolelle, mikä oli hyvin ristiriitainen ajatus omien ajatuksieni kannalta. Seurasin kavereitani. Musiikkilukion jouduin jättämään väliin ja tatuoiminen ei vielä kiinnostanut niin paljoa, että olisin tehnyt asialle jotain. Menin kouluun asenteella: "Olen täällä maksimissaan vuoden, sit häivyn kitarani kanssa ja valloitan maailman!" Nojoo, valmistun tässä kuussa kokiksi. Ahdistuin keittiössä olemisesta. Joka puolella oli herkkuja ja mua inhotti katsella, kuinka muut mässäsivät kaikkea hyvää nassuun menemään. En halunnut syödä. Taistelin itseni kanssa joka päivä ja ahdistuin enemmän ja enemmän jokaisesta jälkiruuasta minkä söin. Olin epätoivoinen. Halusin olla vain laiha.
2012 vuonna helmikuussa olen kuitenkin kirjoittanut päiväkirjaani: "Laihdutus alkoi ihan hyvin. En syönyt iltapalaa, enkä aamupalaa." Parin päivän päästä olen kuitenkin kirjoittanut, että kävin pizzalla.
Kuitenkin eräs bussimatka muutti ajatusmaailmaani. Olin menossa kotia linja-autolla ja kyytiin tuli suurinpiirtein samanikäinen tyttö kuin minä. Tyttö oli sairaan laiha. Tajusin sen itsekin. Katsoin tyttöä, kun hän käveli bussiin, kun maksoi matkansa ja kun käveli paikalleen. Jalat olivat vain suorat tikut. Takin alla oli ihan järjettömästi tilaa ja kädet olivat ohuet kuin spagetit. Sanoin siinä itselleni: "Tuoltako sä todella haluat näyttää?"
Vastaus oli helppo: En. Vaikka ihannoin laihuutta, olin menossa väärille vesille. Puntaroin eri vaihtoehtoja. Halusin syödä koulussa hyviä leipomuksia ja jälkiruokia, mutta en tahtonut lihota.
Yhtenä viikonloppuna matkasin vanhempieni kanssa ja istuin auton takapenkillä. Radiosta tuli haastattelu, jossa kerrottiin fitneksestä. Aloin innostumaan. Fitness kuulosti juuri siltä, mitä kaipasinkin. Saisin syödä, kuntoilisin ja näyttäisin hyvältä! Varovasti aloitin käymään kuntosalilla. Ensiksi ihan muutaman kerran viikossa, puolen tunnin treenejä. Aloin lisäämään pikkuhiljaa treenausta. Vuonna 2013 menin kuitenkin pikaruokalaan töihin ja söin joka päivä hamppareita. Kesän lopussa mahani olikin kiva rantapallo. Otin itsestäni kuvan peilin edessä ja päätin alkaa elämään terveellisesti. Olin aloittanut myös tanssin ja ratsastin usein. Jossain vaiheessa tilasin ruoka - ja treeniohjelmat ja kappas, fitness vei mukanaan! Tällä hetkellä voin sanoa, että olen suht. tyytyväinen siihen, millaiselta näytän. Rakastan kroppaani, mutta haluan olla vielä lihaksikkaampi. Kasvoistani olen alkanut pitämään enemmän, tosin aina välissä on niitä huonojakin hetkiä.

Yläasteella aloin kärsimään paniikkikohtauksista. Niitä tuli hyvin erinlaisissa tilanteissa. Serkun häissä, kotona yksin... Jokin aina laukaisi sen. Puhuin asiasta terkkarille, joka ohjasi minut psykiatrille. Siitä ei kuitenkaan ollut apua, koska minulla ei ollut mitään käsitystä, miksi sain kohtauksia. Pystyin kuitenkin olemaan normaalisti koulussa, tein kokeetkin normaalisti kaikkien kanssa. Kaikista pahin oli, kun sain illalla/yöllä 3 tuntia kestävän paniikkikohtauksen. 9-luokan lopulla kohtaukset alkoivat häviämään. On silti ollut tilanteita, että on tullut olo, että saan kohtauksen, mutta sitä vain ei ole tullut.
Ammattikoulun aikoihin aloin taas vuorostaan kärsimään ahdistuskohtauksista. Ahdistuin yleensä, kun olin tekemättä mitään omassa huoneessani. Sunnuntai-illat olivat kaikista pahimpia. Takuuvarma kohtaus.
En osaa sanoa, onko ahdistus kaikonnut kokonaan. Kohtaukset ovat todella paljon lievimpiä, mutta on yhä tilanteita, kun oloni on todella ahdistunut.

Seuraava asia, mistä sain todella ison henkisen ongelman, oli parisuhde. Olen monesti miettinyt itsekseni, että miten ihmeessä asiat ovat menneet näin. Miettinyt vastausta. Vastausta, mihin en luultavasti saa vielä pitkään aikaan selvitystä. Tämän asian haavat ovat kaikista tuoreimpia, koska aloin ymmärtämään asioita vasta hetki sitten.
Olen tämän asian kanssa aivan täysin repaleinen. Ei ole montaa viikkoa, kun itkien nousin sängystä yöllä ylös ja kirjoitin päiväkirjaani: "Vankina omassa elämässään. Pelkoa, kun toinen koskettaa."
Sitä minä tarkoitankin. Minä pelkään, siis pelkään päästää toista ihmistä niin lähelle, että se voi koskettaa. Kaihdan toisen ihmisen kosketusta. En siksi, että tietoisesti haluan pitää ihmiset etäällä minusta - se on pelkoa, mustat möröt, jotka öisin kulkevat nurkissani estävät minua. En anna ihmisten nähdä pintaa syvemmälle. Mulla on vahva haarniska, mikä suojelee minua. Rakensin sen ihan itse, suojellakseen itseäni. Haarniskan riisuminen on vaikeaa. Tämän tekstin myötä, minä otan - ainakin osan - haarniskastani pois ja syöksyn taisteluareenalle ilman aseita.

Kaikki alkoi ihan sieltä jostain yläasteen alkutaipalista. Kaverini ehdotti, että alkaisin seurustelemaan yhden pojan kanssa, noh - sitä perus 13-vuotiaiden säätämistä. Ei mitään vakavaa. Kysyin suoraa kasvotusten asiaa ja sain tylyn vastauksen. En kuitenkaan lannistunut. Tiesin yhden toisen söpön pojan ja lähetin tälle tekstiviestin: "Alatko oleen?" Ah, mikä häpeän tunne... Lapset, lapset. Nojoo, tämän tekstiviestin myötä kiusaaminen sai uutta tuulta allensa. "Kuka sun kanssa muka seurusteli, hyi vittu! Sä oot niin ruma ja oksettava!"
Kuuntelin tällästä huutelua ja pilkkaamista siihen asti, kun asia unohdettiin. Häpesin itseäni. Tottahan se oli. Olin ruma ja lihava, ei minun kanssa voi seurustella. Aloin pelkäämään kontakteja poikien kanssa.
Muutama ystäväni tuli kaapista ulos näihin aikoihin ja siitä sainkin idean: Jos minäkin olen vain lesbo?
Löysin netistä pari tyttöystävä ehdokasta ja tapasinkin ainakin yhden... 13 tai 14-vuotiaana. Hengasin hänen kanssaan ja tyttö kysyikin minulta, onko minulla pokkaa pussata häntä. Häkellyin. En uskaltanut. En tämän jälkeen edes nähnyt koko ihmistä enää. Tyttö löysi uuden. Lähetin hänelle kirjeen ja kysyin häneltä asioista suoraan. Tämä myönsi olleensa ihastunut minuun, mutta vaihtoi vain toiseen.
Tein Irc-galleriassa kyselyn, missä kysyttiin, voisinko seurustella tytön kanssa. Laitoin raksin ruutuun. Seuraavana päivänä koulussa kuviksen tunnilla tuli kysymys: "Suvi, oleksä lesbo?"
En osannut vastata. Änkytin vastaan. En ole lesbo. "Miksi sitten voisit seurustella tytön kanssa?"
"Läppä hei!"
Asia levisi kuin ohjus, en päässyt edes kaupassa käymään, ilman että joku tuli kysymään, tykkäänkö tytöistä. Intin kaikille vastaan. En halunnut kiusaamisen lisääntyvän, enkä halunnut olla lesbo, koska todellisuudessa olin todella epävarma omasta seksuaalisuudestani. En tiennyt, tykkäsinkö tytöistä vai pojista - pojat oli pelottavia, mutta tyttöjen kanssa olin epävarma. Kun kaveriniporukkani alkoi kasaantua bi-seksuaaleista ja homoista, istutin päähäni, että minunkin täytyi olla lesbo. Pelasimme usein pullonpyöritystä kaveriporukalla, mikä koostui homoista tai bi-seksuaaleista ja jouduin usein suutelemaan toisen tytön kanssa. Vihansi sitä. Ahdistun. Halusin paeta. Muille se oli hauskaa, itse ahdistuin totaallisesti.
Aloin saamaan tytöiltä viestejä, joissa minua pyydettiin alkamaan seurustelemaan. Kieltäydyin kaikista. Ei tuntunut oikealta aloittaa suhdetta tytön kanssa. Menin aivan sekaisin oman seksuaalisuuteni kanssa. Osalle sanoin tykkääväni tytöistä, osalle sanoin, että pojista. Päätin siis luokitella itseni bi-seksuaaleihin. Oli kuitenkin paljon ihmisiä, joille sanoin olevani hetero. Häpesin itseäni ja omaa seksuaalisuuttani.

Seuraavien tarinoiden henkilöiden nimet on muutettu.
Näihin aikoihini yksi ystäväni Liisa alkoi lähettelemään viestejä minulle, jossa kertoi suunnittelevansa itsemurhaa.  Sateinen maanantai olisi paras päivä. En uskaltanut puhua asiasta. Homma kuitenkin karkasi käsistä. Tuli muutama sateinen maanantai, mutta mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Yhtenä päivänä, minut ja yksi toinen ystäväni käskettiin menemään kuraattorin luokse. Siellä oli Liisa, kuraattori ja kaksi opettajaa. Meidät oli kutsuttu paikalle, koska me kuulemma aiheutimme Liisalle ahdistusta. Tunsin suurta vääryyttä. Minä, joka olin melkein menettänyt mielenterveyteni kiusaamisen takia, olin nyt syytettynä kiusaamisesta. En saanut sanaa suustani. Kuraattori antoi luvan minulle ja kaverilleni, että saamme kirjoittaa asiat paperille. Kirjoitimme ja Liisa myönsi, että oli itse aiheuttanut pelkoa. En kuitenkaan kirjoittanut itsemurha suunnittelmasta.
Myöhemmin laitoin Liisan isosiskolle viestiä ja kerroin kaiken. Kerroin myös äidilleni, joka soitti terkkarille. Kerroimme terkkarille kaiken ja hän lupasi ottaa ohjat käsiinsä. Liisa jäi kiinni ja minä ja kaverimme saimme raivot niskaamme. Lopulta Liisan äiti tuli hakemaan meidät koulusta ja pyysi, että juttelisimme asiat halki. Asiat selkiintyivät ja kaikki päättyi hyvin.

Kaveriporukkamme sai uusia tuulia allensa. Minä ystävystyin (ja moni muukin) uuden oppilaan Tiinun kanssa ja aloimme yhdessä sekoilemaan. Varastimme kaupasta karkkia, jäätelöitä ja kananmunia. Kananmunilla sotkimme ympäriinsä. Varastimme ihmisiltä rahaa. Paljon rahaa. Mulla alkoi omatunto kolkuttaa. Tuntui pahalta viedä melkein satasen edestä käteistä perheenäideiltä. Kaverini ei halunnut lopettaa. Lopulta en enää suostunut varastelemaan. Omatunto kolkutti liikaa. Kaikki jännittävä ja vääryys sai kuitenkin minut aina liikkeelle.
Tiinu ajautui riitaan toisen kaverini kanssa, mikä päätyi siihen, että Tiinu yritti myrkyttää kaverini kynsilakanpoistoaineella. Teimme siitä koulussa kauhean haloon ja lopulta istuimme kaikkien opettajien kanssa, meidän kaveriporukka ja Tiinu yhdessä. Hän oli jäänyt yksin, kaikkien ulkopuolelle ja oli ahdistunut. Sanoimme suoraan, että emme halua olla sellaisen kanssa ystävä, kenen kanssa joutuu jatkuvasti hankaluuksiin. Tiinu oli muuten joskus ajelemassa mun skootterilla alaikäisen kanssa ilman kypäriä ja poliisit pysäytti. Menin aluksi piiloon, mutta hetken päästä tulin piilosta ja ilmoitin poliiseille, että skootteri oli minun ja olin luovuttanut sen itse. Kyllä kiittelivät. Onnekseni pääsin pälkähästä pelkällä suullisella varoituksella.
Tiinu lähti sitten muualle opiskelemaan ja asiat selkiintyivät.

Olimme kavereiden kanssa Helsingissä yhdessä tapahtumassa ja tuntematon naishenkilö flirttaili narikassa minulle. Juttelin hänen kanssaan hetken ja lähdin sitten ulos. Muutaman tunnin kuluttua lokki lensi ylitseni ja paskansi kauluspaitani hihaan. Sanoin kuuluvaan ääneen, etten voi ottaa kauluspaitaa pois, koska alla oli t-paita mistä näkyisi läpi. Joutuisin kulkemaan keskellä Helsinkiä rintaliivit loistaen! Kaverini alkoivat taputtamaan käsiänsä yhteen ja hokemaan: "Paita pois, paita pois!" ja tämä narikassa ollut nainen tuli paikalle ja sanoi:
"Minä voin kyllä auttaa tässä!"
Nainen kaatoi minut maahan, otti kauluspaitani pois ja alkoi puristelemaan rintojani. Kirosin naiselle, että lähtisi pois. Nainen kuitenkin alkoi puremaan kaulaani ja yritin saada hänen hampaitaan irti kaulastani. Ympärillä olevat ihmiset kuvasivat videolle tilannetta ja minä reviin naista hiuksista. Nainen kuiskasi:
"Jos et rauhoitu, puren kaulastasi palan irti!"
Kaverini tuli väliin ja nainen päästi minut irti. Hän katsoi kaulaani, pyysi anteeksi hiljaa ja katosi sitten. Kaulaani jäi verestävä jälki ja iho oli melkein musta. Olin aivan itku kurkussa ja sain vain kuulla, että video menee kohta Youtubeen. Onneksi niin ei koskaan käynyt.

Palataan parisuhdehässäkkään. Rippikoulun jälkeen eräs minua vanhempi mies ihastui minuun. Minua ei kuitenkaan kiinnostanut. Kaverini kävi kuitenkin antamassa numeroni miehelle. Aloin saamaan jatkuvasti viestejä mieheltä. Ei hetken rauhaa. Kaverini kehotti kuitenkin tapaamaan. Mies oli itse silloin armeijassa. Sovimme siis viikonlopputapaamisen. Kaverini tuli kuitenkin mukaan, onneksi. Mies oli ostanut minulle juotavaa ja tottakai join itseni juovuksiin. Jos oikein muistan, näin miestä 3 peräkkäisenä viikonloppuna. Joka kerta sama rumba, join itseni aivan piippuun. Rakastin olla humalassa, join kurkusta alas ongelmani. Ahdistus, paniikki ja suru katosi elämästä. Alkoholista tuli pakokeino todellisuudesta. Mies kuitenkin käyttäytyi erittäin ahdistelevasti. Hän piti aina kädestäni niin kiinni, etten saanut sitä irti. Juovuspäissäni annnoin asian olla. Jos muistan oikein, mies myös pakotti suutelemaan. Ja halailemaan. Sain häneltä jatkuvasti viestejä ja tunsin oloni nurkkaan ahdistetuksi. Kaverini pyysi, että jatkaisin hengailemista miehen kanssa. Lopulta kaverini myönsi, että oli itse ihastunut tähän. Lupasin tehdä sen kaverini vuoksi. Ahdistuin todenteolla miehen läsnäolosta, kädestä kiinni pitämisestä ja pakonomaisesta halailusta. Lopulta sanoin kaverilleni, etten kestä enää. No, he alkoivat seurustelemaan. Taisivat vuodenpäivät seurustella.

Mietiin jossain välissä, olenko aseksuaali, kun en kiinnostunut kenestään. Kaikki vain ahdisti. Muut seurustelivat minkä kerkesivät, minä vain halusin pitää ihmiset etäällä itsestäni.
Ammatikoulun ekalla luokalla sain vihjailevia kommentteja neitsyydestäni. Kyllä, kuvitelkaa. 16-vuotias ja neitsyt. Mikä häpeä. En vastannut vihjailuihin. Aloin sisäisesti häpeämään itseäni. Muut seurustelivat ja harrastivat seksiä, minä olin neitsyt. Tein muuten typeriä asioita ja hulluttelin, mutta sitä en ollut kokenut. Kaverini ehdottivat miesehdokkaita minulle, mutta en kelpuuttanut ketään.
Ihastuin kuitekin erääseen poikaan aivan totaalisesti. Tähän astisen elämäni suurin ihastus for real. Ja olin 16-vuotias, itseasiassa vielä 15. Poika oli kaverini kaveri, joten pääsin hengailemaan hänen kanssaan. Suunnittelin 16-vuotias syntymäpäivilleni grillibileitä ja kutsuin tietty ihastukseni sinne. Hän toi minulle suklaata, kortin ja kakkumuotin. Olin iha varma, että nyt natsaa. Yksi ystäväni oli kuitenkin myös ihastunu samaan poikaan ja he lähtivät lopulta yhdessä pois syntymäpäiviltäni.
Tuli vappu ja sama ystäväni piti kotonaan juhlat. Kosteissa merkeissä juhlimme ja jossain vaiheessa menin ulos talosta ja bongasin ystäväni suutelemassa ihastustani. Romahdin täysin. Olin jonkin aikaa vielä paikalla, kunnes lähdin kotia, pistin Celine Dionin soimaan ja itkin aivan totaalisesti. Ajattelin, että en enää IKINÄ ihastu tai anna kenenkään satuttaa minua. Olemme kuitenki sopineet kaiken ystäväni kanssa ja pyydelty anteeksi.
Tulipa joskus perjantai ja minä tyypillisesti kaljalla. Menin kaverini kanssa bileisiin, missä oli komea mies. En ottanut henkilöön mitään kontaktia. Tuli seuraavat bileet. Ei vieläkään mitään. Vasta sen jälkeen mies tuli kanssani tanssimaan ja tanssin jälkeen menimme ulos. Mies ehdotti, haluanko lähteä hänen kotiansa. Tiesin heti, mitä hänellä oli mielessä. Kelasin, että jes, pääsen tästä neitsyysleimasta eroon ja kuulun taas jengiin! Sinne sitten lähdettiin. Jos nyt saisin itseni kelattua tuohon kohtaan takaisin, sanoisin itselleni, että älä mene. Et ole sen arvoinen. Häpeän tuota vieläkin. Täyttäisin kohta 17-vuotta, mutta jos voisin valita, odottaisin. Tein sen vääristä syistä. Tein sen siksi, ettei ruokapöydässä kukaan olisi enää kuiskinut minusta ja neitsyydestäni, tein sen siksi, että muut olisivat hyväksyneet minut. Tunsin olevani alempiarvoisempi ja neitsyys oli turha taakka. Nautinko siitä, kun niin sanotusti menetin neitsyyteni? EN. Mies kohteli minua kovakouraisesti, meinasin pillahtaa itkuun kivusta. En osannut estää. Asia oli jo karannut käsistä. Luojan kiitos, että olin humalassa. Selvinpäin olisin luultavasti kuollut kipuun. Sessio loppui, puimme päällemme sanomatta sanaakaan ja minä menin rehvastelemaan kavereille asiasta.
Seuraavana aamuna heräsin niin sanotusti verisenä. Kivut olivat hirveät. "Ensimmäisen kerran jälkeen kuuluukin vähän tulla verta", mutta ei minun mielestä puoli paperirullan verran. En tuntenut itseäni onnelliseksi. Olin menettänyt neitsyyteni ihmiselle, kenestä tiesin ainoastaan nimen. Häpesin. Häpesin ja paljon.
Maanantaina koulussa asia oli kuuma puheenaihe. Tunsin oloni taas hetken hyväksi. Kuuluin porukkaan! En kehdannut kuitenkaan paljon puhua asiasta. Häpesin sisimässäni. Tunsin itseni likaiseksi.
Jos joku nuori tyttö lukee tekstiäni, ihan oikeasti, odota. Et menetä siinä mitään. Paljon enemmän menetät turhalla hätiköimällä. En edes halua tietää, moniko nuori tyttö menettää neitsyytensä juovuksissa tuntemattomalle. Tuskin kukaan on siitä ylpeä.
Asia taas levisi kuin ohjus. Menin nuorisotiloille ja sain hirveästi kuittailuja asiasta. Ahdistuin, häpesin ja yritin vain heittää läppää asiasta. En päässyt pakoon.
Aloin ajattelemaan, että en ansaitse rakkautta. Olen ruma, lihava, oksettava ja likainen. Kuka minut haluaisi? Useampi tapaus ilmiselvästi merkitsi, että olen arvoton painolasti. Ei minua kukaan halunnut. Rakensin ympärilleni armottoman suojamuurin: Kukaan ei enää ikinä pääse käsiksi tunteisiini. Tukahdutin kaikki tunteeni. Ainoat tutustumiset ihmisiin tein vahvassa humalassa. Jossain vaiheessa säädin itseäni pari vuotta vanhemman miehen kanssa, ja lähdin tämän kanssa ryyppäämään. Vältyin aktilta sen ansiosta, että mies sammui. Jätin miehen seuraavana aamuna, kun koin valtavaa ahdistusta. En halunnut ketään lähelleni. Tunsin oloni hyvin pitkän aikaa arvottomaksi, epäkelpoiseksi ja epärakastettavaksi. Elämänilo alkoi kadota. Tulevaisuutta ei ollut. Oli vain minä ja suru. Otin surustani rakkauden kohteeni. Oli paljon helpompaa olla surullinen ja masentunut.  En halunnut olla enää muutakuin surullinen. Ajatukset alkoivat synkentyä. Elämästä tuli raskasta. Lintsailin koulusta, valmistautuminen ulos menemiseen oli raskasta, en halunnut laittautua, en halunnut nähdä ihmisiä. Oli vain minä, suru ja kova kuori. Kuori, mikä ei murtunut. Se kuori oli aina iloinen. Se kuori nauroi. Se kuori jaksoi elää. Kuoren alla oleva ei enää jaksanut elää. Olin ottanut surun kunnia vieraakseni.
Meni aikaa reilusti eteenpäin. Tuli taas uudet pippalot. Join itseni taas aivan totaallisen jurriin. Aloin itkemään ja avauduin yhdelle ihmiselle, etten pääse enää elämässä eteenpäin. Tämä lohdutti, että ei pidä paikkansa. Minä pääsen eteenpäin.
Tuli taas uusi kaksilahkeinen kuvioihin ja juovuksissa laitoin tälle viestiä, josko mentäisiin yhdessä ensi viikonloppuna festareille hyppäämään benji. Odotin tietysti jotain muutakin. Jätkä suostui ja viikonloppu tuli. Miestä ei kuulunut, eikä näkynyt. Kaverini otti ja soitti tälle, mutta hänellä ei kuulemma ollut aikaa nyt nähdä - mikä yllätys. En nähnyt koko miestä ja yksi kavereistani tuli kertomaan, että oli nähnyt kyseisen henkilön eilen kulkevan käsi kädessä jonkun naisen kanssa ja tänään taas toisen naisen kanssa. Eipä hirveästi yllättänyt.
Tämän jälkeen tapasin taas uuden miehen (noin  puolen vuoden kuluttua). Miehen, joka alkoi kiinnostamaan minua. Oliko minulla tunteet? Missä haarniskani oli? Ajattelin, että kaippa sitä voisi kokeilla. Kokeilla ihastua, vaikka rakastua. Mies kiinnostui minusta ja ensimmäisenä päivänä kun tapasimme, päädyimme juomaan ja sänkyyn. Taas. Mies sanoi, että haluaisi tavata minut uudestaan. Olin onneni kukkuloilla! Voiko minua onnistaa? Karu totuus paljastui. Mies jätti minut pari tuntia ennen sovittua tapaamista kuin nalli kalliolle, enkä kuullut hänestä enää sen jälkeen. Ryyppäsin suruni kurkusta alas. Pistin taas haarniskan ylleni. Ajelin autolla seuraavana päivänä, kun murruin ihan totaalisesti. Itkusta ei tullut loppua. Ajoin ja ajoin, ajoin niin kauan kunnes tie loppui. Olin ajanut pienelle hiekkatielle. Itkin vielä paluumatkan. En voinut ymmärtää, mikä minussa on vikana. Olin todella arvoton rakkaudelle. Hoin itselleni monta tuntia: "En enää ikinä päästä ketään iholleni, en ketään! Enkä koskaan!" Samana iltana kun olin ollut ajamassa autolla, ystäväni laittoi minulle viestiä ja kertoi, ettei uskalla mennä enää auton rattiin - hän pelkäsi, että vahingoittaisi itseään. Hän oli vakavasti masentunut. Samoja ajatuksia kuin minulla, silti en osannut auttaa. En halunnut hänen vahingoittavan itseään. Onneksi hän oli viisas ja päätti olla tekemättä mitään. En ole kuitenkaan ole ollut hyvä vertaistuki. En ole osannut antaa neuvoja, vaikka olen kokenut saman itsekin. Toivottavasti tämä teksti antaa hänelle edes vähän neuvoja tai toivoa.
Sekoilin juovuksissa, enkä nauttinut mistään. Nuorena usein kokeillaan rajoja, mutta tein todella typeriä asioita. Alkoholi huuhtoi sen vähäisen kunnioitukseni itseäni kohtaan, mikä oli jäljellä. Alkoholi oli ollut aiemmin minulle se, mikä vei huolet ja tuskat mennessään pois. Aloin saamaan varoittelevia kommentteja touhustani. Ettei vain olisi lähtenyt mopo käsistä? Kielsin kaiken. Kukaan ei voinut auttaa minua. Tein mitä halusin, en kuunnellut ketään. Hymyilin, kun yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä laittoi minulle viestin ja pyysi minua lopettamaan sekoilun. Hän ei kohta enää arvostaisi minua.

 Loppua kohden asia kääntyi toisinpäin. Minusta tuli itkuinen, hiljainen ja apaattinen juovuksissa. Muutaman tequilan jälkeen aloin useasti itkemään, mutta menin vain hetkeksi ulos rauhoittumaan. Kerran kuitenkin pillahdin itkuun täpötäydessä yökerhossa ja avauduin ystävälleni kaikesta, joka bongasi minut yksin istumassa ja itkemässä. En muista tuosta illasta juuri mitään itse.

Noin kuukautta ennen kuin lähdin Italiaan, palloilin netissä tylsistyneenä. Bongasin yhden miehen, joka soitti kitaraa, tykkäsi tatuoinneista, kuunteli samanlaista musiikkia kuin minä ja oli vielä ammatiltaankin sama. Puoliksi vitsillä lähetin kyseiselle ihmiselle viestiä ja kyselin kuulumisia - keskusteli venyi pikkutunneille ja asti tuli selväksi, että olimme hyvin samanlaisia ihmisiä. Aloimme juttelemaan melkein päivittäin ja sovimme lopulta tapaamisen. Kaverini tuli mukaan (olimme ihan varmoja, että kysessä olisi sarjamurhaaja tai raiskari, liikaa leffoja, hehe) ja hengailimme tyypin kanssa useita tunteja ja taas minua vietiin kuin pässiä narussa. Olen vähän toivoton tapaus. Jatkoimme keskustelua tapaamisen jälkeekin ja suunnittelimme jo uutta tapaamista. Yhtenä kertana keskustelu alkoi mennä vähän huonompaan suuntaan, oikeastaan minä aloin hermostumaan miehelle. Mies kuintekin ihmetteli kiukutteluani, minkä johdosta minä laitoin kiivastuneena tälle viestiä, että samperin lahopää, etkö tajua, että minä olin ihastunut häneen. Tunne oli kuitenkin yksipuolista. Käperryin sänkyyni itkemään, mutta nousin kuitenkin hetken päästä ylös, kaadoin itselleni muutaman lasillisen Jack Daniel'sia ja tilasin isän kanssa pizzan, katsoimme pari toimintaelokuvaa ja minä kelasin päässäni, että paskat miehille.

Miltä tuntuukaan tää niin tunteettoman ei-miltään,
kun minun henkilökohtainen maailmani loppuu
Mitä odottimmekaan huomiselta?
Mitä sen kuormaan lastattiin?
Karu totuus on kaivautunut sen alta
vaikka sitä kauan peiteltiin ja sitä niin hävettiin

Näiden tapahtumien välillä on kuitenkin suht. pitkiä aikavälejä. Kaikki tämä tapahtui 3 vuoden sisällä. Ne aikavälit milloin ei tapahtunut mitään rypesin itsesäälissä. "En kelpaa kenellekkään!"

Better to lose a lover than love a loser

Tiedän, että irtosuhde sekoiluni on aika monen mittapuussa pieni pätkä. Joillakin saattaa olla useita kymmeniä irtosuhteita. Luulen, että asian ratkaiseva tekijä on se, kuinka ihminen ottaa sen. Toiselle se saattaa olla harrastus, toiselle ihan muuten vain normaali meininki. Mulla tämä oli omien tunteiden, pään sisäisten ajatusten, välinpitämättömyyden ja viinan yhteistulos - en nauttinut, kunhan vain tein ja menin. En tiedä, millainen ihminen olen loppupeleissä, mutta uskaltaisin heittää ilmaan, että en ehkä kuitenkaan ole mikään pelinainen tai yhden illan juttujen mestari. Päinvastoin.

Tässä kun olen hetken elänyt tipatonta elämää (tai olen kyllä juonut muutaman) ja katsellut humalaisten touhuja, en oikeastaan halua enää juoda itseäni siihen pisteeseen, että olen joko a) itkemässä jossain nurkassa tai b) lähden vieraan matkaan. Pari viikonloppua sitten, katselin monen naisen humalaista toikkarointia eri miesten kanssa ja mietin, että hyi hitto, miten halpaa! Ihan oikeasti, olen paljon arvokkaampi kuin olen koskaan tullut edes ajattelleeksi. En halua tehdä itsestäni enää halpaa bimboa.

Olen kamppaillut oman seksuaalisuuteni kanssa vielä ammattikoulussa. Olen kuitenkin tajunnut erään asian:
En pidä naisista sillä lailla, että haluaisin seurustella sellaisen kanssa. Pidän naiskauneudesta. Naiset ovat kauniita ja kauneus on upeaa. Sitä kelpaa katsella. Miehillä on kuitenkin jokin sellainen ominaisuus, minkä tarvitsen rinnalleni. Voisin sanoa, että olen hetero, mutta en halua lokeroida itseäni! Mitä väliä? Aivan sama, mihin kastiin yhteiskunta haluaa meidän asettuvan. Tärkeintä on kuunnella omaa sydäntään - mitä se kertoo ja minne se haluaa meidän menevän.

Päiväkirja merkintäni:

10.3.15 Marttyyri ei tarvitse miestä, eikä rakkautta. Kyltti laitetaan silloin kaulaan, kun yritetään suojella itseään. 
Oon hetero, enkä bi. Tykkään naiskauneudesta, mutta en voisi kuvitella seurustelevani naisen kanssa.
Mun pitää oikeasti olla ylpeä omasta ulkonäöstäni, koska olen kaunis.

Minusta tuli myös vähän aivoton lammas. Menin sinne, minne minua pyydettiinkin. Tein mitä käskettiin. En saanut oikein koskaan sanottua omia mielipiteitäni kunnolla ja olin kuin robotti. Annoin ihmiten ladella niskaani kasoittan kommentteja itsestäni ja kätkin kaikki mielipiteeni ja muiden kommentit sisälleni.

Palataan takaisin alkunuoruuteen. Kaverini piti kotonaan pippaloita joskus... 15 iän hujakoilla. Sitä ennen minulla oli kotona ollut raskas episodi.
Pippaloissa oli yksi ystäväni, kelle olin yrittänyt puhua pahasta olostani, mutta hän ei ollut kuunnellut, ainakaan kovin aktiivisesti. En puhunut taas kellekkään. Surin itsekseni. Jossain vaiheessa porukka alkoi olla hyvässä humalassa ja kaverini sanoi jotain tämän tapaista kovaan ääneen: "Sumpillakin on hyvä elämä ja rakastavat vanhemmat" ja jonkin naksahti todella pahasti päässäni. Mahassa muljahti. Yritin sanoa jotain takaisin ja painelin ulos. Päätin jotain. Päätin, että tuskani loppuisi tähän. Minulla ei ollut ketään, eikä mitään. Kävelin hetken matkaa, mutta jalat eivät kantaneet, romahdin lumihankeen ja istuin pakkasessa pelkät normaalit vaatteet päälläni. Toivoin kuolemaa. Toivoin, että pakkanen palelluttaisi minut hengiltä. Kaverini tuli perääni hetken päästä ja istahti viereeni. Itkin loputonta itkua. Ystäväni otti kädestä kiinni ja ehdotti, että mennään sisälle. Suostuin ja sain koko seurueen hämilleen, miksi tulin itkien sisälle. Nauroin vain, että en tiedä mikä minua vaivaa, varmaan alkoholi pisti itkettämään, ehkä vaan olen juonut liikaa. Seuraavana päivänä mietin asiaa. Säikäytin itseni. Olinko todella valmis tappamaan itseni? En. En ollut. Sen täytyi johtua alkoholista. Juovuksissa sekoillaan. Niin sen täytyi olla.

Ajelin skootterilla, en ollut vielä saanut ajokorttia. Päivä oli aivan kamala. Minulla oli aivan suunnattoman paha olo. Tuntui, etten saanut henkeä. Joku musta myrkky oli levinnyt kehooni. Nielin kyyneleitä koko päivän. Olin tallilla ja olin viittä vaille purskahtamassa itkuun. Lähdin äkkiä pois, hyppäsin skootterin kyytiin ja aloin ajamaan. Paha olo sai minusta yliotteen ja pahat ajatukset imaisivat minut mukaansa.
Tämä loppuisi nyt.
En ollut juonut alkoholia. Olin selvinpäin. Olin humaltunut surustani, vihasta ja häpeästä. Elämänpelko voitti. Katkeruus ja suru laskivat viitan ylleni. Ei ollut tulevaisuutta. Olin pilannut kaiken. Aloin vääntämään kaasua mutkaisella tiellä. Aloin katselemaan ojan reunoja, ajanko itseni syvään ojaan vai puuhun. Vahva puu tai sähkötolppa olisi hyvä valinta. Tarvitsisin vain lisää vauhtia. Nyt tämä loppuu.
En tiedä mikä voima minut pysäytti. Otin käden pois kaasulta ja aloin hidastamaan vauhtia. Katsoin vain eteeni lasittuneena. En tehnyt sitä. En pystynyt. En pystynyt riistämään henkeä itseltäni. Tästä eteenpäin loppupäivästä en muista mitään. Olin shokissa.
Illalla kun menin nukkumaan, aloin taas itkemään. Ajattelin: "Jos en edes pysty tappamaan itseäni, jään roikkumaan elämään!"
Itkin koko yön. Halusin kuolla, mutta kuolema ei ottanut minua vastaan. Päätin olla vahingoittamatta itseäni. Roikkuisin elämässä eläväkuolleena.

Myöhemmin kun sain autokortin ja ajelin autolla samalla tiellä, sama tunne valtasi minut. Halusin ajaa itseni tolppaan. En kuitenkaan tehnyt mitään, sillä tiesin, että en olisi pystynyt siihen. Jatkoin ajamista rauhassa. Roikkuisin edelleen elämässä.

Tuo ratkaisu oli elämäni paras. Kun kuolema ei ollut vaihtoehto, jäi eläminen ainoaksi vaihtoehdoksi. Aivan kuin pieni auringon valo olisi lipunut kohti minua. Ehkä minun pitikin vain elää. Ehkä olemassa olollani onkin tarkoitus. Aloin ajattelemaan, että minulla saattaa olla tulevaisuus. Puhuin aina siitä, kuinka teen tatuointeja, tulisin muusikoksi, kirjoittaisin kirjoja ja ratsastelin huippuratsuilla. Halusin uskoa niihin, mutta en uskonut. En uskonut itseeni. En uskonut, että elämä kantaisi. Minulla ei ollut edes energiaa tehdä mitään asioiden eteen. Odotin vain jotain ihmettä.

Katsoin itseäni peilistä ja sanoin ajatuksissani: Sinä olet masentunut. Myönnä se. Myönsin itselleni, että olen masentunut ja olen ollut niin jo pidemmän aikaa. En oikeastaan koskaan puhunut siitä kenellekkään. En vain oikeastaan uskonut sitä todeksi.

Tässä on pätkiä mun päiväkirjasta - tämä antaa osviittaa, minkälaisia ajatuksia kävin lävitse. Olen aina kirjoittanut päiväkirjaani sillä tyylillä, että olen kertonut elämästäni sille. Ikään kuin juttelisin kirjalle.

07.10.2010 Voi saatana. Ihan itkettää. Vittu oonko vähä herkkis? Olen, myönnän. Heti ku elämä menee perseelleen niin "yhyy, elämä kusee." Mut tiiätkö, on aika raskasta menettää ystävä toisensä jälkeen. Ystävät on iso pala mun sydämes, mikä on jo vähän hajonnut, taitaa hajota pian lisää... Oonko mä niin paska ihminen, ettei mun kanssa voi olla?

22.05.2010 Mulla on paha olla

13.11.2010 Taas söin suklaata. No, kun nuo on syöty, meen lakkoon ja kuntoilen paljon. Jos sais edes kivemman maha ja laihtuisin pari kiloa. Sit oisin happy ♥  Ajattelin ruveta laskemaan kaloreita ja kuluttamaan sen mukaan.

06.03.2012 Mun elämä valuu ihan sormien välistä.

30.7.2012: Ite kun oon niin lihava ja ruma, niin ei sitä kelpaa kellekkään. Ja vitun nolokin vielä!

18.9.2012: Tuntuu nololta kirjoittaa tälläisitä asioista, kun maailmassa on ihmisiä, jotka kärsii 
nälästä ja kylmästä ja elää keskellä sotaa. Muttakun nää finnit, mustapäät, ihokarvat, silmäpussit - haluan niistä eroon! Oon oksettava, hyi!

15.10.12: Tuntuu, että joku isompi taho on ollut mulle suotuinen pitkän aikaan. Johtuuko se siitä, että oon niin monet illat itkenyt, vai valmistellaanko mua tulevaisuuden myrskyihin?
Miettikää, oon laihtunut! 

19.10.12 Vielä on treenattavaa ja laihdutettavaa! 

14.1.13 Voi vitun vittu miks oon näin saatanan ruma?! 

22.01.13 Mä vaan junnaan paikoillani kun elämä menee eteenpäin. Mun pitäisi saada itteäni jo pikkuhiljaa eteenpäin... Mutta oon vähän kujalla. Ehkä jostain tulee pelastus.

03.3.13 Tään loman aikana oon tajunnu ehkä jokseenkin paljon asioia. Niitä kaikkia ei voi purkaa sanoiksi. Mut mä tajuan ne omassa päässäni. Ensiksi se, miten helppo ja ihana elämä mulla on ollut tähän asti, vaikka on ollut koulukiusaamista, riitoja yms. Viime yönä itkin pahaa oloani pois, kun tunsin itseni ihan rotaksi. Tämän viikonlopun haukkumiset, tönimiset, huoraksi haukkumiset, ilkeät puheet ja katseet... Se yhtäkkiä kolahti lujaa. Ehkä mun sisäisessä suojamuurissa oli aukko. Mä haluisin edes hetkeksi päästä muualle, haluan niin kovasti nähdä maailmaa. Välissä tuntuu, että olen liian heikko. Mä haluan asua ulkomailla jonkun ihanan miehen kanssa, soittaa ja laulaa, tatuoida ihmisiä ja hevostella. Mut mitä mä teen? Kidun kotona ja illalla lähden juomaan. Minne mä oon menossa?
Ehkä mä eniten kaipaan tällä hetkellä elämään ihmistä, joka rakastaa mua, eikä halveksi, huorittele tai töni.
Ehkä mä nousen uudestaan, meen kohti unelmia ja muuraan sydämeni umpeen niin kauaksi, että joku osaa ottaa muurit pois. 

12.2.13 Herranjumala, oon aivan sekaisin. Mun pää kohta levee tähän, oon ihan hukassa elämää kohtaan. Joku tienviitta kehiin, kiitos?

6.4.13 olen pitänyt ruokapäiväkirjaa, laskenut kalorit ylös ja paljonko olen liikkunut.

31.8.13 olen kirjoittanut toistuvista painajaisista.

8.10.13 En tiedä mikä mua vaivaa, makaan vaan nykyään sängyllä ja kuuntelen musaa. Mieli tekis tehdä vaikka mitä, mutta keho ei tottele.

18.10.13 Toisen ihmisen viha itseäni kohtaan on jotain sellaista, mitä en kestä. Se on kuin musta pallo kehossa, joka purkautuu lopulta itkuna, raivona ja rumilla sanoilla. En vaan kestä, kun joku alkaa latelemaan lauseita päin naamaa. Ihan kuin sylkisi myrkkyä päälle. En pysty enää kontrolloimaan itseäni sen jälkeen.

25.11.13 Sisälläni asuu pieni leijona, joka haluaa tulla ulos luolastaan. Se haluaa näyttää kyntensä. Nousta korkeimmalle kukkulalle karjumaan arvokkaasti. Se on jo monesti ulos luolastaan vilkaissut, mutta tuumaten, että onhan päivä huomennakin. Onhan uusi viikko edessä. Onhan vielä elämä edessä. Kunnes, se ei enää jaksanut piileksiä.

20.1.14 Voi jumalauta joku voisi tulla potkii mua perseelle ja repiä sängystä ylös! Olisin ihan kiitollinen, jos mun päivistä puolet kuluisi johki muuhun kuin sängys makaamiseen

13.5.14 Miksi ihminen ei voi pysyä henkisesti vahvoina? Miksi pitää aina välissä romahtaa? Välissä on niin elinvoimainen olo ja välissä taas romahdan ihan pohjaan. En toki haluaisi, että rakkaus ja välittäminen katoaisi ihmisiltä, mutta että ihmiset jaksais taistella eteenpäin ja mennä kohti unelmia ja huolehtia toisista, eikä joutua narunjatkoiksi. 
Nytkin on elinvoimainen olo, mutta tiedän, ettei mene kauaa kun taas itken itseni uneen kun voimani loppuvat, eikä ole olkapäätä, mitä vasten itkeä. 

19.05.14 Kuinkahan saisin tehtyä diilin itseni kanssa? Allekirjoittaisin sopimuksen. Mulla olisi vähän sellainen fiilis, et olisin valmis jättämään menneet taakse ja olis aika kääntää uusi sivu. Mut en tiedä, olenko tarpeeksi vahva. 
Miksiköhän seksikkyys on muuten nykyään sitä, että on tissit, perse, botoxia, yms. Että näyttää pumpattavalta barbaralta? Jos olisin mies, mun mielestä seksikkäin nainen olisi se, joka on fiksu, tunneälyinen, vähän filosofinen/psykologinen ja tietysti et pitäis sen tarvittavan verran itsestään huolta. Mun mielestä lihaksikkuus on naisilla hot, joten miksen jatkaisi treenaamista, kun kerta pidän siitä?
Totta kai ulkonäkö on number 1, mihin kiinnittää huomiota. Ei sitä kaikista ruminta valitse jatkoille. Mutta eipä pelkällä naamalla pitkälle pääse!
Kauhistelin tänään mun reisiä - kuinka paksut ne on. Sitten kelasin, että on paljon seksikkäämpää olla vähän massiivisempi, kuin pelkkä luuviulu. Ja vielä musta tulee fitness misu!

Ennen 18-vuotis syntymäpäivääni kirjoitin:

Huoli siitä, että jaksanko mennä eteenpäin yksin.
Huoli siitä, että pääsenkö koskaan masennuksen yli.
Huoli siitä, etten uskalla hakea apua.
Huoli siitä, että ryven itsesäälissä
Huoli siitä, etten jaksanut keskittyä tulevaisuuteen.
Huoli siitä, etten jaksa elää.
Huoli siitä, että minusta tulee katkeroitunut.
Huoli siitä, saavutanko unelmiani.
Huoli siitä, että pienet asiat ovat raskaita.
Huoli siitä, että oloni on raskas ja musertava.
Huoli siitä, että huomaako kukaan.
Huoli siitä, auttaako kukaan.

30.5.14 Eilen oli loistava fiilis! 18-vuotta mittariin, vapaa kaikesta, elämä edessä. Mikään ei voi kaataa tänään taas. Toinen maailma. Miksei nää itsemurha ajatukset voi mennä mielestäni pois? Sanon joka päivä asioita suurella luottamuksella, silti mietin kuolemaa jatkuvasti. Miksi? En halua.

7.6.14 Tää olo. En pysty enää kontrolloimaan itseäni. Itken vaan kaikki päivät. En pysty enää syömään kunnolla, kun henkinen olo vaihtui fyysiseksi. Kuihdun hiljalleen. En halua nähdä ihmisiä. "Liian kiire."
Itsetuhoiset ajatukset kiertää kehää, mutta en halua satuttaa itseäni. En ole edes pöhnässä kun kirjoitan tämän. Täysin selvinpäin, täysin levänneenä. En tiedä pitäisikö hakea apua.

30.7.14 Kelasin tossa, että oon tosi onnellinen, etten oo päässyt elämässä helpolla, enkä oo syntynyt kultalusikka suussa, tai elänyt kuin prinsessa. Täytyy olla tosi kiitollinen, että oon saanut vahvan selkärangan näin nuorena ja saanut turpaani. Se on oikeasti hyvä juttu. En oo mikään aivoton tai aikansaamaton ihminen.

30.8.14 Miksiköhän istun huoneeni lattialla itkemässä? En todellakaan tajua. Tunteet on ihan outo juttu. Vanhojen arpien perään? Ryhdistäydy nainen! Ei kukaan ala itkemään kahden - kolmen vuoden takaisille asioille. Mennyttä paskaa. Ja nyt ylös!

21.9.14 Rakkaus on yhtä suurta mielenhäiriötä. Kuinka tyhmäksi sitä muuttuu. Kuinka sokea voi ihminen olla. Mä en ikinä rakastu ihmiseen. En koe sitä mielenhäiriötä. Jos joskus joku vetäisee maton mun jalkojen alta, nousen ylös, otan maton, käärin sen ihmisen sinne - joka kiskaisi sen maton, pistän sen ihmisen sinne maton sisälle ja pistän kiertämään mäkeä alas.

Pari mietelmää ilman päiväyksiä:

Mitä jos vahvuus tulee siitä, kun on toiselle vahva? Vaikka tietää omat pelkonsa, on se niin syvällä takaraivossa, että se huomaamatta ohjailee. Ulkoapäin näyttää vahvalle ihmiselle ja itsevarmalle, mutta sisällä vaanii pelko. Pelko menettämisestä ja voimien loppumisesta.

Et näe aina tärkeitä ihmisiä. He joskus seisovat takanasi - suojaamassa selustaasi.

27.10.14 Olenko mä siksi onneton, kun en tee niinkuin sydän sanoo?

22.11.14 Oispa päässä joku off- nappula, mistä voisi painaa aina, kun alkaa ajattelemaan liikaa asioita. 

24.12.14 Olen ilmeisesti joku monsteri prinsessan vaatteissa. Jouluna pitäisi tuntea rakkautta  sun muuta paskaa, mä en tunne kuin vihaa ja suolaisia kyyneleitä. 

Siis tämä oli niin loistava, että pakko jakaa tämä!

29.12.14 7kk täysikäisenä. Kello on 14.45. Mitä tajuan? Kahvi on hyvää, paskalla käyminen rentouttavaa ja ihmiset on perseestä!
Pitäisikö vain repiä sydän irti rinnasta ja pistää maksa tilalle - tuntisi vähemmän, mutta pystyisi ryypätä enemmän.

Mä oon niin taiteilija :''D Ja tuo jälkimmäinen lause on kopioitu ask.fm, kiitos ja anteeksi sinulle, kuka ikinä oletkaan!

3.1.15 Vuoden eka kirjoitus. "Mua ei ole luoto rakastamaan."
Miten ihmisen luottamus voi olla näin heikko? 
2014 vuosi alkoi sillä, että skippasin turhat ihmiset elämästä.
2015 vuosi alkoi, että sydän särkyi.
2016? Ehkä en halua edes tietää.

Viime juhannuksena minua pyödän toiselle puolelle istui tuntematon mies, joka sanoi: "Mä näen tänne asti sun silmistä, kuinka tunnevammainen sä olet. Mä osaan lukea ihmisiä. Sä oot vain sellainen, joka kaipais rakkautta ja lämpöä."
Nauroin ja intin vastaan, että paskanmarjat minä mitään tarvitsen. Mies yritti halata minua, mutta kiukkuisesti tyrmäsin miehen. Mies oli enemmän kuin oikeassa. Sitä minä tarvitsenkin, mutta en osaa ottaa sitä vastaan. Olen tähänasti elänyt yksin. Huomatkaa, minulla on perhe ja ystäviä. Silti olin yksin. Elin oman muurini suojissa leikkien marttyyriä. En osaa vastaanottaa rakkautta. Olen pitänyt itseäni epärakastettavana ihmisenä.

Se, että en ole kertaakaan kunnolla päästänyt ihmistä lähelleni ilman alkoholia, on ehkä tuottanut minulle eräänlaisen kynnyksen. Selvinpäin kun olen ja joku meinaa tulla iholle, panikoin heti. Siitä on tullut luontainen refleksi. Tiedän, että ihminen ei tarkoita pahaa, mutta olen kuin villinä elänyt - juoksen heti pakoon. Oikeastaan minua pelottaa se ajatus, että tiedän, että tulee vielä joku ihminen vastaan, joka näkee kaiken muurini taakse. Näkee sen repaleisen ihmisen, näkee sen pohjattoman surun, näkee sen pikkutytön joka juoksee peloissaan pakoon, näkee sen ihmisen joka tuli liian monta kertaa petetyksi ja jätetyksi ja näkee sen ihmisen, joka omistautui kuolemalle.

Yksi ratkaiseva tekijä, mikä auttoi minua lopettamaan sekoiluni, oli se, että lähdin Italiaan kahdeksi kuukaudeksi. Sain olla vapaa surustani, masennuksestani ja häpeästäni. Luulin, että olin parantunut. Painajaiset ja unihalvaukset eivät jättäneet rauhaan. Unihalvaukset oli minulle uusi juttu. Luin kirjoituksen, missä nainen oli saanut jatkuvasti unihalvauksia sen jälkeen, kun menetti läheisensä onnettomuudessa ja oli erittäin surullinen. Mietin asiaa hetken ja heitin sen sitten menemään. Suomeen palattuani pelkäsin edelleen mörköjä nurkissani, mutta oloni oli paljon elinvoimaisempi kuin pitkään aikaan. Elämänpelko oli kadonnut. Asia ei ollut kuitenkaan aivan näin.

Viime päivinä tajusin, että sairaus nimeltä masennus kulkee edelleen mukanani. Se vaan siirtyi hieman sivummalle. Näin kuitenkin unen, mikä varoitti minua piilevästä sairaudesta. Aloin tuntemaan mielihyvää siitä, että saisin taas vaipua samaan mustaan syvyyteen, mistä oli tullut elämänkumppanini. Asia jäi kuitenkin vaivaamaan. Tajusin jotain, jotain, minkä takia kirjoitan tätä tekstiä.
Jos en tee asialle jotain, en ikinä parannu. Minun täytyi myöntää itselleni, että olen masentunut.

Masennus paisuttelee asioita päässä. Pienistä huolista ja pienistä elämän kolhuista tulee suuria asioita. Elämäniloisilla ihmsillä pienet kompastelut eivät tee suurta haavaa, he kaatuvat ja nousevat ylös. Masentuneella ei tule kannattelevaa pohjaa vastaan.

En ole vanhemmilleni vihainen, katkeroitunut tai mitään muutakaan. Äiti tuli kerran huoneeseeni itkien: "Anteeksi, ettemme voineet isän kanssa antaa sinulle hyvää elämää."
En muista mitä vastasin. Vai vastasinko mitään. En saa tätä kuitenkaan ikinä sanotuksi suoraan, joten kirjoitan sen tänne. Tiedän, että vanhempani lukevat blogia.
Te molemmat olette antaneet minulle hyvän elämän. Minulla on ollut ruokaa, vaatteita, rahaa ja sänky missä nukkua. Minulla on ollut paikka, minne olen aina saanut tulla. Jos olen jotain huomannut, niin sen, että äiti, sä olet aivan loputtoman väsynyt. Minä heijastan pahaa oloani sinuun huutamalla ja kiroamalla, sinä heijastat väsymyksesi minuun. Pelaamme jotain loputonta kissahiiri-leikkiä. Se, että vihaatte tatuointejani ja sanoitte, että tämän näköisestä lapsesta ei voi olla ylpeä, teki todella kipeää, mutta haluan todistaa teille, että minusta voi olla ylpeä.
Minä en ole sellainen ihminen, joka hoitaa lapsia, tekee ruokaa ja siivoaa. Minä olen sellainen, joka kirjoittaa, laulaa, matkustelee ja ei oikein koskaan kasva aikuiseksi. Koristelen kehoani tatuoinneilla. Rakastan tatuointeja. Tiedän, että en ole unelmalapsi, eikä minusta tule sellaista, ennen kuin hyväksytte minut tälläisenä kuin olen.

Isä, jos nämä asiat nousi yllätyksenä sinulle, älä ole vihainen. Katso peiliin. Et ole huono aviomies tai isä, olet vain joskus hiukkasen liian omistautunut työllesi ja ajatuksillesi. Ja turhan äkkipikainen. Jos puhelimesi hajoaa, turhanpäiväinen kiukuttelu ja toisten syyttely ei korjaannuta puhelintasi. Laske se syyttävä sormi ja tee asioille jotain, muuta kuin harot viiksiäsi ja makaat sohvalla. Ja se sinun työsi, ihanaa, että olet loistava työntekijä, mutta oletko ajatellut, että kulutat itsesi loppuun tuolla menolla?
Koska olet viimeksi katsonut vaimoasi syvälle silmiin ja sanonut minä rakastan sinua?

Mutta tiedätkö isä, mitä muuta tiedän? Tiedän lapsuudestasi rankkoja asioita ja tiedän, että sinä ja veljesi kannattelette painavia asioita harteillanne. Oletteko koskaan puhuneet niistä? Miksi veikkaan, että olette niin perus härmäläisiä juntteja, että tosimies ei turhia selittele eikä paitoja silittele? Voisin sanoa, että osaan jotenkin lukea ihmisiä (ainakin jollain asteella) ja te vain heijastatte lapsuuden ja nuoruuden muistojanne edelleen.

Äidilläni on taas aina ollut vapauden tarve ja matkusteluun hinku - senkus lähdet! Turhaan keksit tekosyitä. Jos Kanariansaaret kutsuu, niin sitten sinä otat ja lähdet! (Ota nyt kuitenkin isä mukaan). Minä voin vaikka tuurata sinua töissä sen aikaa.

En ole katkera siitä, mitä olen joutunut kokemaan. Olen kiitollinen siitä. Olen miettinyt, miksi se olin minä joka sairastuin. Luulen, että syy on tämä:
En ollut tarpeeksi vahva sairastumaan. Olin tarpeeksi rohkea.
Olen tarpeeksi rohkea kokemaan kaiken pahan. Voimani loppuivat jo, mutta rohkeus ei. Kynä on miekkaa mahtavampi. Pystyn käsittelemään sellaisia asioita, mitä moni ei. Selvisin kaikesta kunnialla, tosin hyvin repaleisena. Olen täysin vakuuttunut siitä, että minun täytyy jakaa tarinani. Itken, mutta samalla tunnen vapauttavan olon hiipivät sieluuni. Tämä on ohi. Voin hymyillen mennä peilin eteen ja sanoa: "Sinä selvisit."

Look at me now, I made it
See my hope now, I made it
Reaching things now I never thought possible
Here I am now, I made it.
Here is my life, my true dream

Jos väitän, että olen tämän kirjoituksen myötä terve, valehtelen. Masennus on osa minua, kuin puolet kasvoistani. En vain enää pelkää sitä. Otan iltaisin möröt viereeni nukkumaan ja tutustun heihin. En enää yritä saada niitä katoamaan. En kuitenkaan ruoki enää suruani. Pidän surustani kädestä kiinni, mutta katson, kuinka se pikkuhiljaa alkaa kärsimään nälkää, enkä ruoki sitä. Vähitellen se kuihtuu pois.

Muuri, jonka rakensin ympärilleni on todella korkea ja vahva. Osasin rakentaa sen, mutta en purkaa. Opettelen pikkuhiljaa, kuinka saan muurini pala palalta pienemmäksi. Tämän tekstin myötä astun areenalle ilman haarniskaa, ilman aseita. Olen antanut kaikkeni tälle tekstille. Tekstille, joka tulee muuttamaan elämäni. Olen riisuutunut kaikkien edessä, minulla ei ole enää mitään muuta kuin totuus.

Masennus ei ole leikin asia. Se on kuin mustaa myrkkyä. Se on kuin Harry Potterissa ankeuttajat, tulevat ja imevät hyvät muistosi pois, jäljelle jää vain suru. Se, että masennus on kansantauti, ei anna oikeutta kenellekkään vähätellä sitä. Kuuntele, auta, tarjoa auttavaa kättä. Älä yritä päästä pinnan alle liian nopeasti. Anna aikaa. Anna tukea ja rohkaise. Ole läsnä. Sairastunut ei myönnä olevansa sairas. Vaikka kertoisit sairastuneelle, että hän on arvokas ja upea ihminen, sanat menevät usein ohi korvien. Ihmisellä on oma ääni päässään, jota kuuntelee.

Äitini yritti saada minut ammattilaiselle joskus puhumaan. En mennyt. En usko, että minun kohdalla se auttaisi asiaa. Voin vaikka istua vuoden putkeen tuntemattoman ihmisen kanssa ja yrittää puhua, mutta siitä ei tule mitään. Tiedostus siitä, että minun täytyy parantua ja uskon parantuvani on paras lääke, minkä ihminen saa. En usko masennuslääkkeisiin. Se voi auttaa hetkellisesti, mutta ei kauaa. Paras lääke minkä masentunut ihminen voi saada, on läheisen tuki. En suostu syömään ainuttakaan masennuslääkettä. Suklaa on parempi. Se, että uskon ja tiedän, että parannun, on minun suurin lääkkeeni.

Minulle joskus sanottiin, että silmistäni loistaa suunnaton elämänilo. Silmät ovat sielun peili. Sisimmässäni olin onneton, sielussani lepäsi onni. Ehkä sen takia jäin elämään. Joku liekki on pysynyt päällä koko tämän ajan - se vain odottaa, että löydän sen.

Elämä jakaa jokaiselle omat pelikortit. Itsellesi jää vastuu siitä, kuinka pelaat ne. Tässä tapauksessa löin omat korttini pöytään ja jätin sen kuuluisan ässän hihaan.

Voisin lainata tähän loppuun Jenni Vartiaista: Tämä ilta kävellään käsi kädessä, ihmisten edessä.
Tämän julkaisun jälkeen kävelen käsi kädessä ulkona julkisesti mustan mörköni kanssa - se vain ei ole enää näkymätön. Siitä tulee näkyvä. Kuin oma avec. Takana kulkevat kaksi lastani - pelko ja häpeä, joiden on jossain vaiheessa lähdettävä omille teilleen.

Masennus on ikään kuin eläisi huonossa parisuhteessa. Asut sen kanssa yhdessä, haluaisit erota siitä, mutta eropaperit on kesken ja sinun täytyy jakaa makuuhuoneesi tämän kanssa. Rakastat sitä, mutta järki sanoo, että päästä menemään.

Tämä teksti tuotti paljon hikeä, verta ja kyyneleitä. Ystäväni, huomasitteko, kuinka väsynyt olin viime viikon? Kuljin likaisissa vaatteissa ilman meikkiä ja kieltäydyin välillä lähtemästä ulos. Syy on tässä. Annoin kaikkeni tälle tekstille, olin henkisesti väsynyt. Toinen asia oli se, että pystyin viimeisen kerran katselemaan maailmaa muurini takaa ja haarniskani alta. Se muurin takainen elämä alkoi näyttämään kiinnostavalta. Vatsanpohjassa kutitteli ja siellä näytti olevan valoa ja lämpöä. Pelottava olisi väärä sana - jännittävä on oikea sana kuvailemaan tunteitani. Olen ikään kuin menossa vuoristorataan. Laite nousee ylemmäksi ja ylemmäksi. Kohta se tippuu ja alkaa menemään vauhdilla eteenpäin. "Julkaise" - napin myötä vaununi lähtee eteenpäin.

Annan kuitenkin yhden vinkin kaikille läheisilleni: Älkää yrittäkö väkipakoin ottaa minusta selvää. Voitte kysyä, jos teillä on kysyttävää - eriasia osaanko vastata. Olen vähän avuton välillä - en osaa puhua, osaan kirjoittaa. Kun sosiaalisia taitoja jaettiin, minä olin sivulla kirjoittamassa runoja. Kaikista parasta on, jos saan kirjoittaa teille vastauksia. Voin kuitenkin alkaa harjoittelemaan sosiaalisia taitojakin.

Olen nyt astunut taisteluareenalle heittäen haarniskani ja aseeni maahan. "Marttyyri" - kyltin otan kaulastani pois ja heitän sen niin kauas kuin pippuri kasvaa. Olen onnistunut sulkeutumaan jopa itse itseltäni. En oikein edes tiedä, kuka minä olen. Lähden selvittämään asiaa.

Jos mietit, mikset tiennyt mitään asioista, vastaus on helppo: Et voinut tietää. Olen pitänyt kaiken itselläni tähän asti. Se ihminen, minkä tunnet, on vain pintaraapaisua siitä, kuka minä oikeasti olen. Enkä minä itse edes tiedä, kuka minä oikeasti olen. Älä syytä itseäsi siitä, että olen tässä tilanteessa. Minäkään en syytä ketään. Uskon, että sairaus on ollut aina minussa. Tarvittiin vain monta eri tekijää laukaisemaan sen. Joten seuraavan kerran kun näet minut, älä katso säälivästi. Älä voivottele. Älä mieti, kuinka epäonninen olen. Olen onnenpekka. Tämän ansioista näen maailman eritavalla kuin moni muu sen näkee.

Tämän hetkinen tilanteeni on mielestäni ihan hyvä. Muutamia painajaisia, unettomuutta ja vähän sellaista, mutta olen kuitenkin nauranut, jaksanut käydä ulkona, ollut juomatta, urheillut sen verran mitä olen jaksanut ja ollut ihan sosiaalinen. Vähän ehkä turhan väsynyt ja aikaansaamaton. Lievää/keskiverto ahdistusta potenut ja muutamana iltana ajatukset ovat vähän hairahtaneet, mutta se oli ihan ok, koska en jäänyt muhimaan ajatuksieni kanssa. En todellakaan halua satuttaa itseäni tai ketään muutakaan. En ole tämän vuoden puolella ajatellut enää ollenkaan itsetuhoisesti ja hei, nyt on jo toukokuu! Minusta tämä on loistava alku.
En koe enää pelkoa läheisteni menettämisestä, tai että minut hyljättäisiin. Tiedän, ketkä ihmiset tulevat jäämään elämääni. On myös muutama, kenen kohdalla en ole varma. En kuitenkaan anna sen haitata - tämä juna lähtee nyt eteenpäin ja jättää asemalle ne, ketkä sinne haluavat jäädä. Tavataan pääteasemalla.

Lopuksi haluan sanoa vielä vanhemmilleni pari asiaa: Tämä ei ollut teidän vika mitenkään. Kiitos, että olette siinä. Olen onnellinen, että asiat meni miten meni. Erityisen kiitollinen olen siitä, että vaikka äiti, sinä aloit näkemään muurini lävitse, et ikinä pakottanut minua mihinkään kallonkutistajalle. Sain käsitellä asiat omalla tavallani. Isä, en halua sinun rahojasi tämän kirjoituksen jälkeen. Säästä ne mieluummin siihen, että pääset muuttamaan sinne Islantiin ja kasvattamaan lampaita :D Te vain tiedätte nyt totuuden kaikesta.
Olette vain joskus oikeita hölmöläisiä. Keskittykää joskus muuhunkin välissä, kuin siihen, kuka imuroi ja kuka tiskaa. Seuraavan kerran kun kinaatte siitä, kumpi imuroi, tulen ja heitän sen per****** imurin teidän päähäänne. Oikeasti. Lähtekää vaikka romanttiselle autoajelulle. Minä voin sillä välin hyvin mielin keskittyä lempiharrastukseeni - huudattaa musiikkia niin lujalla, että ikkunat heläjää.

Täytän tämän kuun lopussa 19 - vuotta - viimeinen teinivuosi! Minulla on samana päivänä myös valmistujaiset. Ehkä kohotan maljani uudelle alulle.

Kun elämässä kaiken menettää
silloin vapaus on ainut mitä käteen jää
On ylämäki raskas askeltaa
mutta alamäkeen liian usein katoaa
Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa