Sanotaanko, että musta on tullut viime aikoina aika värikäs tunteiden näyttäjä, hyvässä kuin pahassa. Tai ehkä olen ollut aina, mutta nykyään
vielä enemmän, kun en enää paljoa pidättele, vaan annan kaiken tulla kerralla ulos ja unohdan sen jälkeen asian.
Yksi asia kuitenkin tulee aina pinnalle -
ei hitsi, nyt hävettää.
Rupesin miettimään, mikä siinä niin on noloa sitten? Mun henkilökohtainen nolottamisen aihe on itku - maailman luonnollisin asia.
Kuitenkin, itken niin surusta kuin ilosta ja kaikelle siitä väliltä. Se on vain normaali tunnereaktio suurinpiirtein kaikelle. Mikä siitä sitten tekee kiusallisen, on ehkä se että voi olla vähän häiritsevää, kun toinen itkee ruokapöydässä rikkoutuneelle kahvikupille. Tai saatan naurun sekaan alkaa myös itkemään, mikä kanssa voi aiheuttaa aika paljonkin hämmennystä, varsinkin kun useimmat ihmiset ottavat sen "huonona" merkkinä, eli siis asiat olisivat muka huonosti, vaikka oikeasti ei ole mitään hätää. Ja itkun jälkeen pitää melkein mennä kaikilta pyytämään kädestä pitäen anteeksi.
Vastapainona nauruskelen itsekseni vaikka töissä jutulle, mikä tapahtui 3 vuotta sitten kesällä. Siinä kun muut katselevat kulmat koholla itsekseen nauruskelevaa tyttöä, ei kehtaa edes selittää että nauraa jollekkin sata vuotta tapahtuneelle asialle.
Miksi niitä tunteita pitää sitten säilöä? Mitä ne siellä säilössä tekee? Sitten ne yhtäkkiä purkautuvat jossain aivan sopimattomalla hetkellä. Ja hävettää vielä vähän lisää.
Tiedättekö mikä on inhottavaa katseltavaa? Aikuiset ihmiset, jotka säilövät monia kymmeniä vuosia vanhoja tunteita sisällään ja käyttyvät sen takia epämääräisesti tai kiukkuisesti. Okei, itsekin kiukuttelen tasaisin väliajoin, mutta osaan myös puhua niistä tunteista, mitkä aiheuttavat kiukkua. Ihana tämä suomalaisten kulttuuri, missä vaikeneminen on kultaa. Ei aina, mutta tunteiden puhumisessa usein.
Ja hyvät käytöstavat muistaen, ei kukaan jaksa ihmistä joka ei taas osaa pitään yhtään mölyä sisällään, mutta joka toista haukkuu on itse se.
Aasinsillan kautta, tähänkin auttaa hyvä kommunikointi taito. Jos tulee riita, huutamalla tuskin pääsee asiassa eteenpäin. Vasta kun pöly on laskeutunut ja lähtee kertomaan rauhallisesti miksi tuntee näin, mistä kaikki alkoi niin voi jopa edetä maaliin asti.
Mutta jos palaa itse asiaan, moniko on itkenyt täyttä kurkkua julkisella paikalla? Saanut hepulin? Joutunut paniikkiin? Nauranut niin että raikaa?
Jos ihan oikeasti alkaa itkettämään, että lempi suklaa on kaupasta loppunut, niin ei kenenkään elämä kaadu pariin itku purskahdukseen. Ja jos näet kadulla itkevän ihmisen, ajatteletko "vähän noloa?"
Tuskimpa, vaan mielesi täyttää uteliaisuus ja huoli, mitä on tapahtunut ja voisinkohan auttaa.
Joten seuraavan kerran kun tunnet hillitöntä tarvetta purkaa tunteitasi, niin anna mennä. Maailma näyttää sen jälkeen taas pikkuisen kirkkaamalta. Kaikki ikivanhat tunteet jäävät myös kehoomme. Jos emme pura niitä, ne jäävät vaivoiksi ja kivuiksi. Oletko koskaan miettinyt, että selkäkivut voivat johtua purkamattomista tunteista, jotka ovat vain ajan kanssa pahentuneet fyysiseksi? Henkinen hyvinvointi vähentää huomattavasti fyysistä kipua. Kun annamme tunteiden tulla esiin, vähennämme sekä henkistä, että fyysista pahoinvointia. Joten sinulla on lupa tuntea, näyttää se ja purkaa. Tunteiden sullominen kostautuu myöhemmin ja alamme elämään kipeinä robotteina.
Olen miettinyt paljon mielialalääkitysten vaikutusta. Niihin jää koukkuun ja ne painavat tunteita syvemmälle sieluun. Sitten kun lääkitys loppuu, on jo koukussa niihin ja ne vanhat tunteet nousevat pintaan, mitä yleensä moni ei haluaisi enää kokea tai tuntea. Sitten otetaan lisää lääkkeitä ja oravanpyörä on valmis. Mielekäs elämä voittaa kaikki pillerit mennen tullen. Joten ennen kuin sekaantuu pillereihin, suosittelisin vain tutkimaan niitä omia tunteitaan, miksi tuntee niin, mistä ne ovat tulleet, milloin ne tulvat pintaan jne. Näin asiaa puretaan eteenpäin ja lankakerä lähtee eteenpäin rullaamaan.
Yksi asia on myös, että pelkää vastareaktiota. Jos näytän tunteeni hänelle, mikä on vastaus? Pahinta pelätessä jätetään kaikki kertomatta ja näyttämättä, vaikka vastaus voisi olla myös hyvä. Mun mielestä pitäisi vaan antaa mennä, näyttää tunteensa ja katsoa mitä tapahtuu. Elämä jatkuu joka tapauksessa.
