Mua aivan hirvittää millaisissa parisuhteissa ihmiset elävät. Joka välissä lukee tai kuulee, kuinka Teppo vetäisi Maijaa turpaan, Liisa kielsi Mattia näkemästä omia lapsiaan ja jos näkisi, seurauksia tulisi, tai Niina elää narsistin kanssa avoliitossa.
Etenkin näin naisena kuulee muiden naisten kertomuksia kumppaneista, jotka kohtelevat toista kuin halpaa makkaraa. Uskomattomia sääntöjä mitä toinen ei saa tehdä/mennä, mutta itse saa, alentavaa haukkumista, fyysistä kuritusta jne. Lista on surullisen pitkä ja AINA mietin vain yhtä kysymystä:
Miksi me jäädään roikkumaan huonoihin suhteisiin?
"Koska mä rakastan sitä" on yleisin vastaus, mutta rakastaako se toinen sua? Mä en jaksa uskoa, että vastaus olisi kyllä. Sillä jos se sun kumppanisi oikeasti rakastaisi ja kunnioittaisi sua, niin miksi se yrittäisi romuttaa sun itsetuntoa, rajoittaisi elämääsi ja kohtelee kuin patalappua?
"
Se lupasi muuttua" on toinen. Joo, ihmiset voi muuttua, mutta ei yleensä sormia napsauttamalla. Yleensä tuo on ensimmäinen hätävaralause. Huomataan, että toisella alkaa pinna loppua ja se saattaakin jättää ja lähteä, niin luvataan, että kyllä tää tästä. En mä enää ryyppää ja lyö. Harvemmin se vain oikeasti tapahtuu.
Ennen kuin jatkan mollaamista, niin tiedän kyllä tapauksia, jotka ovat hankkineet apua alkoholi ongelmaan tai mielenterveydellesiin ongelmiin, saaneet apua, parantuneet ja muuttuneet. Se on vain tosi pitkä prosessi ja ihmisen on oikeasti haluttava sitä.
Sitten on näitä ihmisreppanoita, jotka sanovat että "en mä saa ketään muuta", tai "en mä osaa olla yksin". Ero ei ole koskaan helppoa, mutta sanoisin, että kerran se kirpaisee lähteä. Se, että jää pahimmassa tapauksessa koko loppu elämän kestävään parisuhde helvettiin, on paljon isompi kirpaisu. Tai sitten vasta uskalletaan lähteä, kun jo vähän keritty uutta kattella läheisestä pubista.
Kun vain ihmiset tajuaisivat, että he ansaitsevat niin paljon parempaa! Korostan, että en puhu tässä suhteista, mitkä ovat tasapainossa ja ensimmäisen pienen riidan jälkeen tulisi laittaa lusikat jakoon. Puhun tässä jatkuvasta henkisestä tai fyysisestä pahoinpitelystä, alistamisesta, tai muuten vain ei millään tapaan terveestä suhteesta.
Hirvittää sekin, kuinka vaatimattomia ollaan. Otetaan ensimmäisenä vastaan tuleva ukko sulhaseksi, vaikka ei olla niin varmoja, onko se nyt niin hyvä tyyppi. Unohdetaan, kuinka arvokkaita me ollaan ja kuinka arvokasta kunnioitusta ja kohtelua ansaitsemme.
Ihmisen on osattava olla myös yksin. Se ei saa olla tabu. Meidän vierellä ei tarvi olla täydellistä kumppania ollaksemme paras versio itsestämme. Meillä ei ole velvoitetta tai paineita olla jonkun vaimo tai sulhanen. Voidaan olla myös itse itsemme kanssa naimisissa ja rakastaa itseään.
Jos elämä olisi kuin ravintolassa käyminen, tilaisimme alkupalat, nauttisimme niistä ja alkaisimme odottaa pääruokaa. Pääruoka olisi parasta ikinä, niin maukasta ja täyttävää. Aivan kuin eläisimme yksin, elämä olisi siltä paljon antavaa, maukasta ja täyttävää. Jälkiruoka kuvaisi parisuhdetta, olet jo täynnä, mutta mielesi tekee vielä jotain mieli. Näet tiskillä upeimman jälkiruoka annoksen ikinä, päätät tilata sen ja se maistuu taivaalliselta. Et ole koskaan syönyt niin hyvää jälkkäriä ja tiedät, ettet voi kyllästyä sen makuun ikinä. Kuin oikeassa elämässä, olet jo niin yltäkylläinen omasta elämästäsi, mutta tapaat jonkun, joka voi tehdä elämästäsi vielä makeampaa. Se kruunaa koko kokonaiskuvan.
(Harvinaisen sekava vertailu :DD)
Onhan se hitoksen paljon seksikkäämpää olla itsenäinen ihminen (nainen), joka pystyy elämään ja hoitamaan asiansa myös itseksensä, eikä roiku jokaisen rentun perässä. Ja ei, ei se rima ole liian korkealla, jos on avoin, eikä nyt odota, että Brad Pitt tulee oven taakse kosimaan.
Mulla on ainakin sen verran selkeä linja, että jos kerran pettää tai lyö, niin meikä on ovesta ulkona. Ja jos ulkonäössä tai luonteessa on jotain moitittavaa, niin senkun etsii parempaa. Tiestysti sen verran pelivaraa, että jos omassa käytöksessä on oikeasti jotain vialla, niin voi yrittää korjata sitä, ennen kuin lähtee käpälämäkeen. Helpompi sanottu kuin tehty, mutta en jumalauta katsele ketään, joka latelee miten ja kuinka tulisi olla. Antaa olla. Olen ennenkin lähtenyt suhteessa ja tulee onnistumaan uudestaakin jos tarve vaatii.
Eikä me todellisuudessa tänne yksin jäädä. Vaikka se kumppani ei olisikkaan enää kainalossa, niin et sä silti yksin ole. Katsele ympärillesi. Onko siinä vielä ystäviä, perhe, sukulaisia? Aina on joku.
Olen onnellinen siitä, että elin 20 - vuotta ilman parisuhdetta (vaikka aina en siitä olekkaan ollut onnellinen) ja 21 vuodesta olen ollut vain 10 kuukautta suhteessa. Se jos mikään opettaa olemaan yksin ja plussana sekin, että olen harrastanut lajeja, jossa täytyy melkein työksensä tuijottaa itseänsä peilistä. Siinä sä olet peilin edessä useita tunteja, sinkkuna ja et pääse pakoon ulkokuortasi. Jos ei miellytä, tee jotain asialle, niin kauan, että rakastut peilikuvaasi. Toimii!
Osalla ihmisistä tuntuu olevan jonkinlainen alennus - lappu otsassa. Uusia parisuhteita sikiää tuon tuosta. "Tuo kelpaa, enhän mäkään ole tämän kummoisempi!" Oliko sitten kyse rakkaudesta vai tyytymisestä? Voisit olla kuin Beyonce, mutta päätätkin olla alennusmyyntien hiukan jo mädäntynyt banaani.
Kukaan ei ole täydellinen, eikä ole täydellistä parisuhdetta. Hyvä parisuhde vaatii työtä ja kompromisseja, mutta älä tyydy huonoihin valintoihin. Älä pidä itseäsi niin arvottomana, että annat muiden käyttää sinua kynnysmattona. Ja ennenkaikkea,
muista rakastaa itseäsi ♥
♥ Baka
