Havahdun aina silloin tällöin siihen, kuinka paljon on taas menty eteenpäin. Vuodessa on tapahtunut paljon. Silti aina miettii, että liian vähän, enemmän töitä.
Vuosi sitten kirjoitin tänne blogiini masennuksestani ja kuinka nyt lähtee uusi alku. Vuosi sitten olin vielä täysin rikki, pelokas, juuri aloittanut uudet työt ja koulu oli päätöksessä. Nyt olen ollut vuoden työelämässä, muuttanut omaan kotiin koiran kanssa, tavannut uusia ihmisiä, päässyt osasta peloista pois, päässyt kauemmaksi masennuksen syövereistä, oppinut syömään ja liikkumaan oikein, tavoittelen ensi vuoden fitnessmalli kisoja, kuvannut oman mallikansion ja tehnyt omia biisejä.
Iso saavutus, silti ne kaikki on jäänyt ruoskinnan jalkoihin. Tyypillinen suomalainen - mikään ei riitä ja kaikki ei voi olla hyvin.
Pitäisikö sitä aina sopivin väliajoin kiittää itseään, mitä on tehnyt? Pitäisikö joskus taputtaa olalle. Pitäisikö myös taputtaa kaverin olalle tuesta ja hänen tekemästään työstä?
Pitäisi. Suuruuden hullu jyrää kaiken ylitse, kun pelissä on kaikki tai ei mitään. Joku viisas on sanonut: "Ei se määränpää, vaan matka" - aika vinha perä asiassa. Jos ei pysty nauttimaan kuin päätöspisteessä, mitä teimme matkalla?
Lopussa kiitos seisoo. Kaikki se tuska ja hiki antaa lopulta armahduksen. Ja taas jatkuu. Jos ihmiset oppisivat nauttimaan siitä, mitä heillä on jo ja mitä he ovat saavuttaneet, olisi ihmiskunta onnellisempi. Muttakun mikään ei riitä.
Epäonnistumiset antavat vielä enemmän tarmoa. Jos kerran menee pieleen, luulee, että koko työ on mennyt täysin hukkaan ja on aloitettava alusta, vaikkei näin ole. Itku kurkussa sitä taas aloittaa hommat, tai melkein jo antaa periksi, kun mikään ei riitä ja on tehtävä enemmän ja enemmän. Sitten vielä vertaillaan itseään jatkuvasti muihin, vaikka ainut kilpakumppani saisi olla oma itsesi. Yrittää olla parempi ihminen mitä eilen oli ja jättää muihin vertailu sikseen. Jokaisella voisi olla oma pieni motto "kilpailen ainoastaan itseni kanssa" tai kliseinen "do what you love, love what you do", eli nauttittais siitä omasta tekemisestä - mikä sitten onkaan. Työ, harrastus... jne. Nauttii, eikä vertaile itseään muihin. Se ei kitke kyllä sitä itsensä orjuuttamista pois. Mutta jos siihen lisättäis vielä, että oppii kiittämään itseään. "Kiitos itselleni, että jaksoin käydä töiden jälkeen lenkillä", eikä sen kummenpaa ydintiedettä.
Sekava teksti kaikessa lyhkäisyydessään :--)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti