★ Pääaineena elämä

Tervetuloa oppilaat uudelle vuosikurssille, pääaiheenamme on elämä. Jospa alkajaisiksi heittäisimme ne oppikirjat roskiin ja lähdetään ulos katsomaan miltä maailma näyttää.

Kun kerroin ihmisille, etten aio hakea kouluun valmistumisen jälkeen, asia herätti erillaisia ja aika voimakkaita tunteita ja reaktioita.

"Tottakai pitää jatkaa opiskeluja! Ei se tuohon voi jäädä!"
"On iha ok pitää välivuosi. Se tekee hyvää, kyllä se innostus palaa koulun penkille."
"Jos et mene kouluun, etkä saa töitä, jäät työttömäksi. Sitäkö haluat?"
"Joo en mäkää aio mennä kouluun. Ei oo mitään intoa, enkä tiedä mihin edes hakisin."

Kuinka monella tuli heti mieleen Elämämkoulu? Käsi ylös! Joo, käsiä näkyy aika paljon.
Elämän kovan koulun suorittaneista ihmisistä tulee ensimmäinen mieleen henkilö, joka on enemmän tai vähemmän päihteisiin menevä, löysiin vaatteisiin pukeutunut ja usein työtön ehkäpä.

Elämänkoululaisella kuitenkin ehkä enemmän tarkoitetaan henkilöä, joka ei ole käynyt koulua peruskoulun jälkeen. Tai no, miten itse haluaa määritellä.

Moni opiskelupaikkaa ilman jäänyt nuori koki kauhun hetkiä tajutessaan, ettei opiskelupaikkaa irronnut mistään. Osalle se taisi olla ihan sama - juttu. Ensi vuonna uudestaan. Sitten on samankaltaisia kuten minä, että EI kouluun.
Ymmärrän, jos on haave ja tavoite päästä lukemaan/opiskelemaan jotain ainetta/alaa ja tietää sen olevan se oma juttu, niin ymmärrän pettymyksen. Mutta ehkä ilman opiskelupaikkaa jääminen ei olekkaan niin huono juttu.

Mä haluan ihan tietoisesti jäädä ilman opiskelupaikkaa moneksi vuodeksi. Töitä kyllä teen.
Miksi sitten niin?

Ensinnäkin, ei ole mitään koulua minne voisin edes harkita hakea. Toiseksi, pidän enemmän työn teosta kuin opiskelusta.

Kyllähän varmasti haalareissa bailaaminen olisi kivaa, mutta olisiko se kuitenkaan mun juttu? Ehkä voin mennä ilman haalareita?

Taide ja musiikki pohjaista koulua on ehdoteltu mulle, mutta ei sekään oikein nappaa. Mä olen niin sellainen, että tykkään itse opetella tälläiset asiat.

Valitsin siis pääaineeksi elämän. 

Ei ole mitään väärää mennä töihin, maksaa laskunsa ja elättää itsensä. Opetella elämään arkea. Viedä roskat, siivota ja tiskata omat sotkunsa.
Lähteä Australiaan neljäksi kuukaudeksi baarimikoksi.
Ottaa äkkilähtö Turkin lämpöön.
Viettää maanantaina vapaata kun muut ovat koulussa.
Lähteä Amerikkaan tatuoitavaksi.

"No eihän tuollaiseen ole ikinä varaa", no ompas, jos jaksat käydä töissä ja budjetoida rahasi niin, että voit laittaa osan säästöön.

Mitä sitten, jos äidinkielen sijasta opettelee kommunikoimaan ihmisten kanssa ulkona? Matikan sijasta laskee menoja yhteen? Englannin sijasta asuu ulkomailla kolme kuukautta? Yhteiskuntaopin sijasta opettelee elämään?

Kannatan opiskelua ja ihailen korkeasti koulutettuja ihmisiä, mutta se ei tarkoita että itse tekisin niin. Voi olla, että palaan koulun penkille, mutta ajatus lähinnä huvittaa minua.

Mun haaveisiin ei ole oikeastaan koskaan kuulunut opiskelu. Tälläinen virallinen opiskelu. Mun haaveisiin kuuluu vapaus, matkustelu ja armoton työnteko.

Voin ehkä jotenkin kuvitella itseni sellaiseen tilanteeseen, että olisin äiti. Ymmärrän, jos vanhemmat haluavat lastensa opiskelevan. Mutta mua kyllä vähän kypsyttää tälläinen "Meidän Liinu tuossa juuri sai maisterin paperit, Jukasta tuli insinööri ja Leenu aloittaa oikeustieteen opinnot."
Joo saa lapsestaan olla ylpeä, mutta siis tarkoitan näitä vanhempia, jotka leuhkivat lastensa suorituksilla. Kaikki näyttää niin täydelliseltä, opinnot sujuu ja harrastuksissa ollaan priimuksia ja sitten katsotaan vähän nenävartta pitkin niitä, jotka jättivät koulun kesken.
Mitäpä jos tämän koulunsa kesken jättänyt "elämänkoululainen" tienaa tällä hetkellä 10 000 euroa kuukaudessa ja elää onnelisesti kumppaninsa ja kolmen koiransa kanssa?

Multa tullaan usein kysymään mitä aion tehdä elämälläni. Usein vastaan jotain todella tyhmää, kuten "En mä tiedä, aattelin syödä ja nukkua."
Ihan kuin mulla ei nyt oikeasti olisi pää täynnä visioita eri asioista, mutta en koe vielä tarpeelliseksi kuuluttaa kaikesta kaikkea. Kaikki ovet ovat avoinna, jokaisesta voi käydä vähä tsiikailemassa, että miltäs täällä näyttää.
Oma minäkuvani muuttuu vielä yli 20 - vuotiaanakin. Silti monilta 15 vuotiailta odotetaan tietävän mitä he haluat elämämältä.

Lisäilen vanhoja kuvia, koska uusia ei ole, hah.

Joku ihmeellinen normi on, että mennään töihin, ostetaan punainen tupa ja perunapelto, mennään naimisiin ja hommataan lapsia. Ja sitten, kaikki mihin sanon, että ei koskaan, niin tulen joskus tekemään. Joten pienellä varauksella tämäkin. Mutta mua ei ole ikinä napannut tälläinen ajatusmaailma. Naimisiin ja lapsia? Voi terve. Joo ei, jos joku mies on tarpeeksi hullu kosimaan minua niin eikai siinä sitten. Aina kun joku tulee sanomaan "kyllä säkin sitten ymmärrät kun saat omia lapsia" niin tekisi mieli sanoa, että tulevaisuudessa tulen elämään 10 koiran, viiden kissan ja neljän hevosen kanssa... :D

Otetaan pikkuisen takapakkia. Historia on toistanut itseään sen yhden miljoona kertaa, kuinka joku ei saa koulupaikkaa eikä töitä, jää työttömäksi ja syrjäytyy. Ei kenellekkään mukava tilanne, mutta hieman turhan usein kuuluu joku maan mainio tekosyy "No en mä ole syntynyt mikään kultalusikka suussa tai mikään onnettaren lempilapsi."
No voi harmi, vaikka olisit syntynyt ilman toista kättä, niin mikään ei estä olemasta vaikka presidentti. Kaikki lähtee itsestä. Sä voit hoitaa asiat hyvin, tai vetää kaiken vessanpöntöstä alas.

No miksen mä ole sitten jotain suurta ja mahtavaa, jos kerta vaan voisin olla? Mutta olen vain pizza buffassa töissä? ja hoidan hevosta, josta ei tullut maineikasta kilpahevosta? Ja asun pikkuisessa tuppukylässä, jos voisin asua vaikka Helsingissä?
Hyvä kysymys. Tottakai voisin asua vaikka missä ja yrittää menestyä. Sanotaanko, että jatketaan tästä aiheesta seuraavassa postauksessa ;)

Suureksi helpotukseksi osa tällaisista henkilöistä, jotka ovat maailman tilastojen kärjessä maailman viisaimpina ihmisinä, ovat sellaisia, jotka eivät alkuun menestyneet koulussa, eli olivat yläasteella vielä puoli toivottomia. Eli oikeasti minäkin voisin olla todella viisas :--) Siihenki ehkä tarvittaisiin jotain oppikirjan näköistä, että musta saisi jonkun Eisteinin.

Mun mielestä on ok, jos ei tiedä mitä tahtoo elämältänsä. Tarkottaen nuoria ihmisiä, miksei vähän vanhempiakin. Kunhan ei jää tuleen makamaan, vaan lähtee etsimään itseään. Se oma juttu voi löytyä ihan mistä vain. Mun mielestä ihastumisessa ja inspiroitumisessa on vähän sama idea: Kun ihastuu, jalat lähtee alta, hymyilyttää koko ajan, et pysty ajattelemaan mitään muuta. Inspiroitumisessa sama asia: Pitää ikään kuin sokaistua asiasta, koska se on niin mahtava. Aivan kuin olisit rakastunut. Jos menet naimisiin ihmisen kanssa, joka ei koskaan saanut vedettyä jalkoja altasi, oletko varma, että se on se oikea? Jos annat kaikkesi asialle, mikä ei koskaan sokaissut sinua mahtavuudellaan, oletko varma, että olet tekemässä oikeaa juttua?

Jos olet tällä hetkellä elämänkoululainen, ole tyytyväinen. Sinulle on vielä paljon ovia auki. Voit rauhassa miettiä ja tutkailla, mikä sopisi sinulle. Käydä kokeilemassa uusia juttuja. Lähteä kauas pois, sillä sinulla ei ole velvotteita jäädä.

♥ Bakanami